Ei taas.

Tänään terapiassa repesin. Itkin. Se oli toinen kerta koko terapiaurani aikana. Näitä kyyneliä mä en voinu pidättää. Kerroin miltä tuntuu kun jää ulkopuolelle, kun kukaan ei välitä niin paljoa että antaisivat edes pienen hetken omasta ajastaan. Puhuttiin jouluista, syntymäpäivistä, yhteisistä ruokahetkistä, arjesta. Puhuttiin kaikista elämäntilanteista. Kerroin terapeutille kuinka olin itsenäisyyspäivän aikoihin vahingossa osunut keskelle sukupäivällistä...johon kaikilla muilla oli paikka paitsi mulla. Siinä mä seisoin ja tuijotin eteeni...ja tunsin kuinka kyyneleet täytti mun silmät. Mä tunsin itteni niin nolatuksi... ja samaa häpeää mä tunnen yhä. Terapiassa tajusin kuinka pitkä matka mulla on vielä kuljettavana jotta pääsen kaikkien muistojen yli jotka liittyy hylätyksi tulemiseen ja pelkoon siitä että kaikki toistuu yhä uudelleen...ja sitt vielä kerran...ja vielä...kunnes mä oon taas maassa kontillani eikä voimia löydy ylösnousemiseen. Mä niin pelkään kaiken tapahtuvan taas uudelleen sillä se sattuu niin syvälle sydämeen etten sitä kestäisi. Sitäkö ne ihmiset odottaa?

Niin...tästä pitäis jotenkin mennä huomiseen. Yö on edessä. Helvetin pitkä yö joka tuo omat ongelmansa. En tiiä missä huoneessa nukun enkä halua nähä enää yhtäkään painajaista. Ja juuri slloin kun oon paljastanu heikkouteni ja väsymykseni mä huomaan sen taas...kukaan ei ole mun vieressä.