Taas tää tulee...

Näin viime yönä taas painajaisia ja aamulla herätessä tiesin ettei päivästä tuu hyvä. Mä aloin ettiin maistraatin sivuilta esteettömyystodistuksesta infoa, kunnes se iski. Uskomaton ahistus tuli ja vyöry yli.

Ny hieman tietoa, eli 1,5 vuotta sitte mä tutustuin työni kautta yhteen tyttöön ja puhuttiin paljo kaikenlaista ja pian jutut syveni. Kävi ilmi, ett sille oli tapahtunu paljon sellasta mitä mulle ja mä kai jotenki hullaannuin siitä, siitä ett on olemassa joku toinenki joka tietää miltä musta tuntuu ja etten mä oo joku vitun friikki. Se tyttö yritti saaha mua mielenterveyshoitojen piiriin ja ett alkasin puhuun asioista jollekkin, se myös lupas ja vanno ett sille voin soittaa ihan millon vaan ja aiko muutenki olla mun tukena. Mä uskoin. Noh, mä sitt tein myös elämäni pahimman virheen...petin sen kans tyttöystävääni. Mä kadun sitä niin paljon, eniten maailmassa!! Mun tyttö sitt jätti mut jonku ajan päästä, sillon ku oltiin muutettu ja mä oireilin jo muutenki uuesta asunnosta joka ei viel tuntunu kodilta. Sain samaan aikaan postia yheltä mieheltä joka ahisteli jutuillaan ja lisäs mun pelkoa. Mun maailma romahti... mä jäin yksin pelkoineni, olin tuskassa päivästä toiseen. En syöny, en tehny mitään. Itkin vaan ja olin menneissä. Kaikki elämän aikaset tapahtumat tuli kaikki todeksi ja rikko mut. Mulla ei ollu ketään kelle soittaa...ei ees tuota tyttöä joka lupas auttaa. Se kun oli valheillaan kietonu mun tyttöystävän sormensa ympärille... ne molemmat käänty mua vastaan. Mä viiltelin ja ainoa mikä toi nautintoa, oli se kirpeä viilto ranteessa ja lämmin tumma veri joka valui alas.... se oli niin kaunista. Koko kesän ajan mä tuhosin itteeni, pala palalta.

Mun oli niin ikävä omaa rakasta tyttöäni, enkä mä uskaltanu elää ilman sitä. Se oli aina sanonu, ett niin kauan ku me ollaan yhessä me selvitään ihan mistä vaan. Ny mulla ei ollu ketään kuka enää sanois noin. Siskokaan ei kestäny nähä mua, oli sanonu mun isälle puhelimessa, ett hommatkaa se hoitoon. Mä kamppailin itsetuhoisuuden kans enkä jaksanu nähä elämää puolta tuntia pidemmälle. Ei elämää ollu. Kaikki mun elämän tapahtumat...en mä ois kestäny elämää yksin niiden asioitten kans, enkä ois yksin jaksanu alkaa niitä selvitteleen. Mä ymmärsin kaiken merkityksen vasta ku olin menettäny kaiken. Mä vedin myös lääkekaapista löytyneet Propralit naamaan ja jäin ootteleen kuinka sydämen tykytys muuttu...

Ny oon kuitenki tässä, pelkoineni kaikkineen. Me siis ollaan yhessä, kuten tyttöni sanoo ett niin sen kuuluu olla. Mutt ajoittain pelko tulee ja muuttuu todeksi, pelkään niin ett jouvun kokeen sen yksinjäämisen joskus uuelleen. Tänään kävi niin...

Saatiin jälkeenpäin kuulla, ett se tyttö on vähän mun jälkeen ollu kihloissa jonku toisen tytön kans ja samalla seurustellu yhen miehen kans. Ja hän oli myös valehellut miehelle olevansa raskaana ja oli myös syytellyt häntä raskauksista ja muusta. Viime syksynä tuo tyttö oli joutunu suljetulle, sen vanhemmat oli vieny sen. Mitä ilmeisemmin se tyttö ei ollu kokenu mitään mitä anto mun ymmärtää ja millä sai mut luottaan itteensä! Mun olis pitäny tajuta, ett kenen puoleen mun kuuluu kääntyä ja saaha lohtua ja tukea. Mutt en mä tajunnu...

Tää päivä on menny itkiessä. Välillä kestohymy päälle ja käyttään poika treeneissä. Mä en osaa olla ihminen... koko rintaa polttaa kipu ja tuntuu ett sydän kramppaa pelosta. Mä en tuu toimeen itteni kans. Mä oon niin surkee tapaus, pilaan kaiken. Eikö niin ett hyville ihmisille tapahtuu hyviä juttuja ja pahoille ihmisille....niinpä.