Tunteet nousee pintaan...

Kävin tänään katsomassa näyttelyn "Puutarhani on täynnä sirpaleita -teoksia rikotuilta". Tiesin mihin olin menossa ja mitä tulisin näkemään, mutta kävellessäni portaita alas tunneliin sydän hakkas, polvet tärisi ja tuntu ett jalat lähtee alta. Pelotti. Näyttely oli aseteltu kauniisti, se oli kuin lasialttari...peilit loisti valoa ja teki kaiken sieväksi, kimaltelevaksi. Kaikki se heleys ja kauneus raateli sitä pahaa oloa ja tuskaa joka oli rikki jo ennestään. Se oli jotain niin sanattoman kaunista, niin saatanan likasta! Se tuli iholle.

Kun seisoin siinä ja katsoin teoksia, mut valtas yhtäkkiä jumalaton raivo kaikkia niitä kohtaan jotka vaan käveli ohi, mun selän takaa. Joku tyttö nauroi puhelimeensa, toinen söi jäätelöä, joku oli reissuun lähössä matkalaukkuineen, kiire sillä oli. Mun teki niin mieli raahata ne kaikki siihen ja istuttaa niiden perseet kenttään, huuta niille " NYT TE KATOTTE MITÄ MAAILMASSA OIKEESTI TAPAHTUU, TE ETTE ENÄÄ SULE SILMIÄNNE KAIKELTA, ETTE VAAN KÄVELE OHI! NÄMÄ KAIKKI ON TOTTA, ME EI VOIDA VAAN KÄVELLÄ OHI JA JATKAA ELÄMÄÄ. MEILLÄ EI OO SITÄ VAIHTOEHTOA!!!!!" Mutt mä en tehny niin. Mä luin joka ikisen runon, kirjotuksen, diagnoosin, katsoin joka ikisen teoksen. Mä olin ilonen, ett vaikka mä en pysty vaan jatkaa elämääni ja kävellä pois vaan mun täytyy taistella, niin mun ei tarvi tehä sitä yksin. Kiitos kaikille jotka olivat tekemässä näyttelyä. ♥

Mä oon sitt ollu tän päivän aika hiljaa, miettiny kaikkee. Huomasin jälkeenpäin myös, ett olin järjestelly asunnossa kaikki paikat ( vaikka ei täällä mitään suurta sotkua oo). Se kai on mulla joku keino selvitä...mulla on turvallisempi olo jos kaikkialla on siistiä ja paikat on järjestyksessä. Sillon mä hallitsen tilanteen eikä mikään paha pääse sekasorron seasta hyökkään. Niinpä mä oon tänään pessy pyykit, pessy pikkuvessan, laittanu tiskit ennen ja jälkeen ruoan, puunannu tiskipöyät, käyny kaupassa...harjannu koirankarvoja lattioilta, treenannu extratreenin jne. Mun on pakko pysyä liikkeessä, touhukkaana niin en jouvu ajatteleen mitään. Ja saan rääkätä kroppaa!! Ja kaipa kova treenaaminen on parempi vihanpurkukeino ku viiltely..?

Mä näin viime yönä unta...yhestä mun "työkaverista". Huomaan, ett kesälomaa on jälellä vähän yli viikko ja mieli alkaa varautuun töihin paluuseen. Kaikki töissä tietää ett mä oon lepakko, mutt yhelle miestyöntekijälle se ei mee jakeluun! Mä oon ollu tuolla töissä kohta 4 vuotta ja siitä asti se on roikkunu mun perässä, vaikkakin on kihloissa. Aluksi se oli mukava ja ystävällinen, sitt se alko muuttuun jo liian tunkeilevaksi. Ja mun tilanteessa se ei oo hyvä juttu ollenkaan!! Mä oon ensin kertonu sille ihan nätisti, ett mä en tykkää miehistä ja en ikinä halua olla miehen kans. Aluks se tuntu uskovan, kunnes se alko lähetteleen mulle sähköposteja joissa tunnustaa rakkauttaan ja kirjottaa "haluan näyttää sulle kuin hyvä mies voi naiselle olla" jne. Se on lähettäny mulle viestin joka nimipäivä, syntymäpäivä, naistenpäivä, ystävänpäivä ja aina ku vaan vois olla jotai syytä! Se ahistelee ihan urakalla vaikka vähän aikaa sitten sanoin sille, ett mulla ei oo ikinä sille mitään annettavaa, enkä mä koskaan tuu olemaan sen elämässä yhtään mitään muuta ku joku tyttö töistä, ja mä pyydän sen jättään mut rauhaan. Ny on ollu sitt vähän hiljasempaa, vaikkakin se ennen lomaa kysy, ett oisinko mä halunnu tyttöni kans tulla kesällä sen mökille. Hyi helvetti!!! Ja se on viel niin vanha, se vois olla mun isä!! On meillä ainaki 25 ellei enemmänki ikäeroa...hyi saatana!!! Mä sitt näin unta ett se kuiskii mun korvaan, nuolee mun kaulaa...ja mä yritän päästä karkuun mutt en voi liikkua, en osaa. Tuli taas niin saastanen olo, jonka takia oli myös pakko vetää kunnon treenit... miks mun elämään tunkeutuu kaikki pahat, sellaset jotka eka näyttelee ystävää ja sitt ne tekee pahaa? Mikä mussa on vikana? Miks ne ei lopeta?