Mä oon huomannu, ett blogini on mennyt aina vaan enemmän synkemmäksi mitä pidemmälle aika kuuluu. Kun alotin kirjottamisen, niin halusin purkaa tunteeni johonki ja tyhjentää mieleni. Muistan kun viime kesänä tein ensimmäisiä postauksia ollessamme leirintäalueella reissussa. Sillon hölmönä kuvittelin jo kohdanneeni kaiken pahan ja päässeen pimeimpien aikojen yli, mutt voi tyttöressua ku oiski tienny kaiken olevan vasta eessä. Nyt mä vasta tiiän kunnolla mitä masennus ja mielenpimeys on. Mun mieli tuntuu menevän päivä päivältä pimeämmäksi ja viime aikoina on tuntunu tän blogin olevan joku sairas itsemurhapäiväkirja. Ilosia kirjotuksia on enää erittäin harvoin. Mutt harvassa on myös ne iloset päivätkin. Eilen oli kyllä ihana päivä ja nauttiin jokaisesta hetkestä. Poika vietti synttäreitään ensin meillä kotona parin parhaan kaverinsa kanssa ja sitten lähdettiin viettämään päivää kaupungissa tällä hetkellä olevaan huvipuistoon. Vauhtia ja naurua riitti! Edellisessä postauksessa taisin kirjottaa etten muista millon oisin viimeksi nauranut, joten nyt sain kumottua sen. Eilen nauroin. Hetkittäin olin uppotunut hauskanpitoon jopa niin voimakkaasti etten miettinyt kuolemaa, sen halua tai itteni vahingoittamista. Mä jopa herkuttelin ilman kovia tunnontuskia! Jätettiin pojat hetkeksi keskenään ja lähettiin beijben kans kävellen käymään torilla. Kävelyreitti oli mitä kaunein, aurinko paisto ja kaikkialla oli ilosia hymyileviä ihmisiä. Välillä kävi pieni tuulenvire. Se oli ihana hetki. Koko eilinen päivä oli ihana.
Tänään...paluu todellisuuteen. Herättyäni olin hyvällä tuulella ja eilisen päivän hyvistä fiiliksistä humaltuneena päätin, ett alan muuttamaan elämääni sellaiseksi mikä tekee hyvän olon. Tarkotan siis sitä, ett tartun unelmista kii enkä päästä niistä irti, toteutan haaveitani ja teen asioita joita oon aina halunnu tehä/kokeilla, tekisin asioista mahollisia ja näyttäisin elämälle ett valta on vaihtunu ja tästä eteenpäin mä määrään. Ensimmäisenä aloin miettiin ett haluan matkustella ja laitoin aamukahvit juotuani homman käyntiin avaamalla koneen ja menin surffaileen matkatoimistojen nettisivuja. Löysin ihania matkakohtaita ja ihastelin kuvia eri maista. Löysin myös tosi hyviä matkatarjouksiakin, jopa Venetsiaan jossa mielestäni jokaisen kuuluis kerran elämän aikana käyä! Venetsia on mun mielestä yhtä tarinaa ja salaperäisyyttä, se kiehtoo aivan mielettömästi!
Niinh, tuon kaiken tunnelmoinnin jälkeen jokin alko mun mielessä kuiskutteleen ja ilmottelemaan olostaan. Mä aloin vähitellen ahistumaan ja en kyenny enää uskomaan ett matkustaminen yhtään mihinkään vois olla mulle mahollista. Vähitellen ulkomaanmatkojen parista aloin selailemaan kotimaan kohteita läpi ja lopulta suljin koko koneen. Tunsin itteni idiootiksi haaveillessa jostain noin mahtavasta ja joku mun päässä nauro, ett kuinka saatan kuvitella pääseväni johonki kun en saa itteäni ees hengiltä, ja miten mä oisin ansainnu jotain, en mitenkään sillä olin pelkkää paskaa, raukka saatana! Se kilju mun olevan säälittävin yksilö minkä se on koskaan nähny enkä mä tuu koskaan pääsemään kaupungin reunojen ulkopuolelle.
Mun kädet ja kasvot oli hiestä märät, oli paha olla enkä osannu asettua. En tienny miten olisin ollu. Taistelin lujasti vastaan ettei pahat ajatukset vaan pääsis pinnalle ja kaatais mua. En halunnu taas vaipua itsetuhoon... Taistelin ajatuksia vastaan mieleni sisällä, kamppailin ja kamppailin! Vähän rauhotuttuani otiin koirat ja lähin käyttään niitä ulkona sillä oon huomannu raitiin ilman tekevän hyvää mun mielelle. Sisälle tultua olin hiukan paremmassa kunnossa ja pystyin jo olemaan. Beijb kysy ennen ku ulos lähin ett mikä mulla on, mutt en mä taaskaan osannu kertoa! Ärsyttää kun ei osaa sillon sanoa muuta ku ett on paha olo tai outo olo tai etten voi hyvin! Kumpa mä osaisin pahan mielen tullessa jotenkin sanottaa sitä tunnetta niin ett voisin puhua siitä, kertoa toiselle! Oon mä kyllä tosi tyytyväinen siihen etten mä menettäny tilanteen hallintaa, en hermostunu tai vajonnu itteni tuhoamiseen. Sain pahan äänen hiljenemään. Mä voitin tän erän.
Huomenna palaan töihin, iltavuoroon. Vähän hermostuttaa ajatus, mutt eiköhän se hyvin mene. Ennen iltavuoroa käyn palauttamassa sen vuorokausinauhotuslaitteen sairaalaan. En tiiä yhtään, ett soittaako joku mulle sitten kun ovat ehtineet tutkia tulokset vai miten ja kauankohan siinä kestää. Tiedottomuus siis jatkuu. Huomenna käyn myös traumaterapiakeskuksessa, sillä mulla on sovittuna palautekeskustelu liittyen siihen juttuun jossa kävin yhessä poikani kanssa ja jossa tutkittiin kaikkea vuorovaikutus- ym. juttua. Mielenkiinnolla ootan, ett mitä ne on saanu selville. Huomenna olis ollu myös kontrolliaika omahoitajani ja -lääkärini kanssa, mutt se täytyy siirtää töiden takia. Musta tuntuu, ett lääkitystä vois olla aiheellista tarkistaa sillä kuten on välillä käyny ilmi, niin mä en voi hyvin. Mutt sitt taas mietin ett voiko lääkitys tuoda "onnen ja autuuden" eli kannattaako siihen puuttua, muuttaisko se mitään. Huoh. Niin paljon asiaa huomiselle ett tuntuu kaiken kaatuvan niskaan! Huomenna alkaa myös pojan salibandyleiri, onneks beijb hoitaa sen asian. Mä oisin niin pahassa pulassa ilman sitä...vähän aikaa sitten se teki ruokaa ett saan huomenna ottaa töihin mukaan ja toi mulle lautasellisen tähän koneen ääreen; kanaa, vihreitä papuja sienien kera ja couscousia. Ah!
Paljon tuli asiaa ja nyt on hieman kevyempi mieli vastaanottaa tuleva yö, vaikkakin tunnen itteni jotenki...hajanaiseksi. :/
Eihän lääkkeet sinällään ketään paranna, koska jossain vaiheessa niistä on päästävä myös eroon. Ne kuitenkin keventää oloa niin, että on helpompi käsitellä asioita. Vähän niin kuin särkylääkkeet: ei ne säryn syytä poista, mutta laittaa elimistön toimimaan niin, ettei särky häiritse kaikkien aistien toimintaa.
VastaaPoista