Onhan kaikki mahdollista?

Istuin aamulla pienessä odotustilassa ja oottelin terapian alkamista. Mieli oli paha ja kävin ylikierroksilla. Tiesin, ett mun pitää kertoa R-kioskissa tapahtuneesta kohtaamisesta ja se kai vaikutti mun mielialaan. Tunsin taas niitä ällötyksen tunteita joita sillon sunnuntainakin. Haukuin itteäni mitä rumemmilla sanoilla. Siinä samassa mun mielenkiinto heräs kuunteleen mitä rodotustilan radiossa laulettiin... Se laulu oli tuttu, Kaija Koon ääni kerto:
                                        
                                          Minä en tiedä mitään, kauniimpaa kuin sinä
                                          Sinun silmäsi aamullakin loistaa tähtinä
                                          Minä tahtoisin piirtää sinun kasvosi tauluun
                                          Minä tahtoisin siirtää sanasi tähän lauluun
                                          Sinä olet minun ilta
                                          Päiväsiestan tee
                                          Olet kultainen kuunsilta yli raivoovan veen
                                          Sinä olet eri maata. Ei sitä kartalla näy
                                          Eikä sieltä tahtoisi pois, kun kerran siellä käy


Mua alko vituttaan aivan mahottomasti! Joku noissa sanoissa ärsytti ja oisin halunnu sulkee koko vekottimen, mutt sitt mä olinki enemmän surullinen. Mä mietin ett kai nuo sanat on just niitä joita oisin halunnu kuulla, jotka oisin tarvinnu kuulla. Mutt siinä mä istuin yksin ja nopeasti havahduin maanpinnalle, oli Jokusen vuoro siirtyä traumaterapian ihmeelliseen maailmaan.

Terapeutti näki kai heti ett mun mieltä painaa joku, sillä tervehdyksen jälkeen se ei puhunu yhtään mitään. Istu vaan ja odotti. Mutt se ei tuntunu pahalta, siis se ett se vaan istu hiljaa sanomatta sanaakaan ja tuijotti mua. Se tuntu aika hyvältä, sai ite alottaa puhumisen kun siihen pystyin. Ja mä puhuin. Kerroin kuinka ruma, halveksittava ja ällöttävä mä oon. Kerroin, ett olin kioskissa ollessani huomannu ett se paskiainen on mua lyhyempi ja olin ihmetelly miten se oli kauan sitten näyttäny niin suurelta ja pelottavalta. Tajusin, ett mä saisin hakattua siltä ilmat pihalle, ymmärsin ett jos mä  hermostuisin, niin tällä kertaa se olis se joka jäis alakynteen. Tuo voimantunne kesti tosi lyhyen hetken. Kerroin, ett pian Ninni oli päässy valloilleen mun mieleen ja tunsin itteni viattomaksi, pieneksi tytöksi joka pelkää henkensä edestä.

Kerroin myös siitä, ett oon usein ihmetelly mun "outoa" käytöstä. Kerrottakoon sinullekkin, hyvä lukija, ett talo jossa kaikki paha tapahtu on tuossa ihan kävelymatkan päässä. Nykyisen kotini ja tuon pahan talon välissä on muutama pyörätie ja järvi. Lähes aina kun hermostun tai kun mulle tulee tarve paeta niin lähen ulos kävelemään. Outoa siitä tekee se, ett mä menen joka ikinen kerta tuon järven rannalle ja istun samalle penkille. Siinä samassa paikassa mä istuin silloinkin lapsena/nuorena kun kaikki paha oli menneillään. En tajunnu, ett miks haluan hakeutua samoihin paikkoihin joissa oon "pahoina aikoina" ollu. Oon kovasti ihmetelly myös sitä, ett tosi usein mä kävelen sille Talolle, kattelen sitä ja usein istahdan viereisen kaupan portaille ja fiilistelen. Kerroin terapeutille, ett oonko mä niin saatanan sairas ett haluan tuon kaiken tapahtuvan uudelleen ja kaipaan niitä aikoja vai miks mä usein Talolle kävelen? Terapeutti naurahti ja vakuutteli etten mä suinkaan oo sairas. Se kerto, ett mun mieli on silloin aina Ninnin mieli, sillon mä elän niitä aikoja ja tiedostamatta mun mieli "vie mua kotiin". Aluksi en oikeen ymmärtäny, mutt nyt tuntuu tuossa olevan paljonkin järkeä... Aina taloa katellessa mun mieli on haikea, mutt rauhallinen. Siinä Talossa on joku joka vetää puoleensa.

Kerroin terapeutille, ett Talo kuulu mun isäpuolelle jonka veljeni lopulta peri ainoana rintaperillisenä. Kerroin kuinka tunsin ett mun vartalon hinnalla äiti sai itelleen sen perheidyllin jonka se oli aina halunnu. Siksihän mä peruin rikosilmotuksenki kun äiti sano " ajattele nyt, jos sä sen teet niin sä viet veljeltäs isän. Ethän sä sitä halua tehä?" En tietenkään halunnu. Kerroin poliiseille keksineeni koko jutun ja annoin touhujen jatkua. Isäpuoleni ja tuo paskiainen R-kioskilta saivat jatkaa hommiaan ja tyhjentää pussinsa tyhjiin, veljeni sai pitää isänsä ja äiti talonsa. Kun isäpuoleni tappo ittensä...niin...voitte vaan miettiä kenen syyksi mä sen kuvittelin ettei pikkuveljelläni enää ollut isää. Ja siinä uskossa mun annettiin olla. Mä sain elää sen "teon" kans. Siks kai mä sitten sekaannuin niihin vielä pahempiin porukoihin...en kestäny sitä painolastia ja huonoa omaatuntoa.

Terapeutti kauhisteli tarinaani. Emmä sille vielä kertonu ett millanen se "vielä pahempi porukka" oli ja mitä siellä tapahtu. Emmä tiiä kerronko koskaan. Sitä ei oo mitenkään helppo sanoa ääneen mitä mulle tehtiin, sitä ett mulla kuitattiin velkoja. Ei kukaan oota kuulevansa mitään sellasta enkä mä halua "järkyttää" tai säikäyttää ketään. Tänään sain kerrottua paljon ja se riittää tällä hetkellä.

Ehtiin puhua vähän tulevaisuudestakin. Kerroin, ett jos mä vaan selviän tästä sydän-episodista, paskasta mielestä ja yleensäkkin kesän yli, niin haluan mennä askeleen lähemmäs mun haaveita: alotan potkynyrkkeilyn:














Ja potkunyrkkeilyn peruskurssin jälkeen tai jonkun aikaa sitä harrastateena voisin halutessani kokeilla yhtä hartainta unelmaani ikinä: Vapaaottelua!! Se ois niiiiiiiin ihanaa kaikessa kauheudessaan!!

Joku tuossa ehkäpä hieman "sairaassa" touhussa miellyttää. Kipua mä en pelkää (jossain määrin jopa nautin siitä) ja selkään saaminen ei pelota. Ja jos kerran treenaa ja kuntoilee niin miks sitä ei vois tehä sitten kunnolla vetäen aika ääripäähän? Hullua hommaa mutt eipä mulla terveen papereita ookkaan! :D Voihan se olla ett tuo jää vaan haaveeksi, tai sitten ei. Potkynyrkkeilyä haluan kuitenki käydä kokeileen, ehkä jäänkin sille tielle enkä kuntonyrkkeilyn pariin enää palaakkaan. Kuka tietää. Jotenkin mulla on vaan viime päivinä ollu suuri tarve unelmoida

ja asettaa tulevaisuuteen juttuja joita tavotella, jotka auttais jaksamaan. Haluan ajatella, ett jos mä vaan selviän niin sitten.... Haluan ajatella kaiken olevan mahollista. Haluan ett mullakin on unelmia, toteutu ne tai ei.