Pitäkää lujasti kiinni rakkaistanne.

Kamala päivä, yhtä helvettiä ja pahemmaksi tuntuu koko ajan menevän. Hyvin mä selvisin sairaalareissusta ja oon nyt piuhoissa kiinni. Kun kardiologi tutki  mun sydäntä ultralla niin se sano, ett sydämen rakenteessa ei oo mitään poikkeavaa. Mun teki mieli kysyä, ett onko se ihan varma, eikö se nää ett se on rikki. Mutt mä olin hiljaa.

 Mun mieli...mä en tuu toimeen sen kans. Pelot tulee iholle ja mun pahin pelko on toteutunu...yksin jääminen just sillon kun apua eniten kaipaisisin. Mun koko elämä on palasina, hajallaan ja mun pitäis taistella yksin kaikki takas!! Mä oon täynnä repivää tuskaa joka silpoo mut kiduttavan hitaasti. KUKAAN EI YMMÄRRÄ KUINKA PALJON MÄ PELKÄÄN! Mä luovutan. Vaikka kuin haluaisin niin mä en kykene näkemään tulevaisuutta mulle hyvänä, mä en nää ett elämällä olis mulle enää annettavaa. Tällasena, ellei pahempana, se tulis jatkumaan.

Huomisen mä kamppailen poikani vuoksi. Sillon siis tiedossa pojan kaverisynttärit joita juhlitaan railakkaissa tunnelmissa. Ne synttärit mä pojalleni lupasin ja sen aion pitää. Huomenna juhlitaan, herkutellaan ja hurjastellaan. Huomisen päivän ajaksi lupaan unohtaa kuoleman ja itteni tuhoamisen.

Mä mietin, ett yleensä kun ihminen on kuollut, niin sitä surevat usein itkevät sitä ett olisivat vielä halunneet sanoa tälle kuolleelle jonkun asian, tai tehdä yhdessä jotain. Mutt miks niitä asioita ei voi sanoa sillon kun kukaan ei oo kuollu eikä mikään oo vielä liian myöhästä? Miks jokaisesta päivästä ei tehä ikimuistoista jos se voi oikiasti olla se viimeinen? Miks ei kerrota meijän läheisille sitä kuinka paljon ne meille merkitsee ja kuinka paljon heitä rakastetaan? Miks me halutaan tehä ja sanoa asioita vasta sitten kun kaikki on ohi, sitten kun emme voi tuota ihmistä enää nähä ja koskettaa? Miks itkeä ihmisen perään ja ikävöidä häntä kun hän ei merkannut meille mitään ollessaan elossa?

Kai se mitä mä haluan sanoa on se, ett ihmisten pitäis pitää rakkaistaan kiinni, kunnolla. Ihmisten pitäis pitää sillon yhtä kun eteen tulee vaikeuksia, ketään ei saa jättää yksin. Pidettäs toista kädestä kii ja puristettas sitä kovemmin mitä voimakkaampi myrsky on edessä. Ihmisten pitäis rakastaa toisiaan, välittää ja antaa anteeksi, huolehtia ja suojella.

Nyt mua rauhottaa vaan tieto siitä, ett...

Mun oleminen on yhtä "huopaa ja soutaa"-touhua. Heti jos tulee pieni ylämäki niin palkkioksi siitä saan tuntee kuinka matto vedetään jalkojen alta. Mä en ees muista millon oisin nauranu. Ja se on paljon ihmiseltä joka ennen oli lähes aina yhtä hymyä. Se tyttö ei oo täällä enää. Se on kuollu.