Äitinä olemisen ihanuus ja kamaluus.

Jopas oli päivä! Aamu alko väsyneissä tunnelmissa sillä en ois millään jaksanu herätä, silmät halus pysyä kiinni. Poikakin oli nukahtanu uudelleen herätyksensä jälkeen ja pikkusen meinas tulla kiire jotta ehti ajoissa leirille. Mä yritin saaha kahvista virtaa ja laitoin meikit kasvoille, eväät kassiin ja ulos. Ensin palauttaan Holter-nauha sairaalaan, sitten palautekeskusteluun jossa mun mielenkiinto oli keskittyny aivan muuhun kuin olennaiseen. Ne näytti pätkiä jota olivat kuvannu kun mä ja poika suoritettiin meille annettuja tehtäviä. Mä tuijotin koko ajan itteeni ja mietin kuinka rumalta mä näytin ja kuinka iso mä olin. Mietin, ett "hyi taivas, etpä tyttö noin naureskelis jos tietäsit miltä näytät"! Tiiän kyllä ett kuvissa jokainen näkee ittensä toisenlaisena ja aina vääränlaisena, mutt tuo oli jotenki erillaista. Se oli ihan eri tyttö minkä mä nään kotona peilistä, tunnuin jotenki vieraalta. Ihan outo tunne...

Mutt kaikinpuolin saatiin pojan kans hyvää palautetta ja ne sano, ett nauhalta näky selvästi meijän lämpimät välit ja ett me ollaan totuttu puuhastelemaan yhessä kaikkea. Puhuttiin niiden kans siitä, ett kuinka vaikeaa siitä voi tulla kun poika tulee kunnolla murrosikään ja alkaa irrottautumaan. Toinen vetäjistä sano, ett joillekin vakavasti traumatisoituneille lapsen vauvaikä voi olla erittäin vaikea, mutt mä kerroin ite nauttineeni raskausajasta ja pojan vauva-ajasta. Juteltiin siitä ja vetäjä ihmetteli sitä, ett yövalvomisista ja kaikesta muusta huolimatta koen sen olleen itelleni helpompaa kuin nyt pojan alkaessa vähän itsenäistyä. Kerroin, ett tiesin mitä äitinä oleminen tulis olemaan joten mikään ei poikani kohalla järkyttäny tai tullu uutena yllätyksenä; olinhan mä hoitanu veljeni jo aiemmin. Kerroin, etten mä pojan syntymän jälkeen pitäny ees äitiyslomaa, opiskelin ja hoidin pojan, yksin. Toista vanhempaa ei ollut, enkä mä sitä kyllä tarvinnutkaan. Kaikesta huolimatta se oli ihanaa aikaa, rakastin sitä kun pieni nyytti tarvi mua. Halusin olla hyvä äiti ja tehä parhaani. Nyt taas tuntuu ettei poika tarvi mua enää kun tulee isoksi ja alkaa jo olemaan omia menoja ja muuta. Vaikka kyllähän mä tiiän ettei poikani tuu olemaan aikuinen vielä pitkiin aikoihin ja tulee tarvimaan äitiään, mutt kuitenki se tuntuu pahalta.

Mulle sanottiin, ett kai mä tiesin kuinka vääristyny kuva mulla on itestäni ja ett asiat oli menny väärin koska olin joutunu olemaan äiti veljelleni. Tiesinhän mä. Ei mulla koskaan ollu aikaa miettiä kuka mä oon ja mitä haluan. Nyt mä sitt oon hitusen sekasin kun pitäs oppia ajattelemaan ett mullakin on väliä. Ei tunnu menevän jakeluun ei.

Huomenna olis taas terapia. En jaksais. Tää päivä oli jo ihan tarpeeksi mieltä kuormittava. Jos vaikka saisin nukuttua niin ehkäpä aamulla on toiset ajatukset. Toivottavasti.