Harmaata, haalistuvaa, katoavaa.

Ahistus tulee taas... Aamulla vielä luulin päivästä tulevan hyvä kun sain kaadettua kaiken mielen päältä terapeutin syliin. Hetken mieli oli kevyt. Se meni ohi ja mieli on muuttumassa harmaaksi, mustaksi. Jonain päivänä se tulee viemään mut mennessään. Tiiän sen.

Istun yksin sohvan kulmassa kippurassa peitto jalkojen päällä, läppäri käsinojalla. Kun mä istun tässä musta tuntuu ett oon niin pieni tähän maailmaan, koko huone hämärtyy ja mä katoan. Mä en yksinkertasesti voi selvitä. Jos kuuntelen oikein tarkkaan voin kuulla kuinka aika käy vähiin, sekuntti sekuntilta mun matka täällä lähenee loppuaan. Hetki hetkeltä muutun levollisemmaksi sillä tiiän ettei tää paha olo ja tuska kestä ikuisesti. Tulee hetki ett kaikki on ohi, kaikki on loppu.

Mikä musta teki tällasen? Oliko ennalta määrätty musta tulevan ihminen joka tekee virheitä, satuttaa ja loukkaa? Tulinko mä maailmaan vain muiden tarpeita varten ja muiden haitaksi? Tehtiinkö musta tarkotuksella tällainen jonka lähellä kukaan ei kestä olla ja joka pelkää kaikkia? Miks mut tehtiin? Miks en saa olla kuten muut? Miks en saa olla hyvä? Mistä lähtien kaikki meni vikaan? Miks elämästä on tehty tällasta?

Oon miettiny, ett miks ihmiset huomataan ja niitä kaivataan vasta sitten kun he on poistunu ja silloin vasta nähään kaikki se hyvä mitä he teki tai mitä hyvää heissä oli. Kuoleman jälkeen vasta kyetään näkemään se millainen ihminen oikiasti oli... Kaikki tapahtuu vasta sitten kun kaikki on jo liian myöhästä. Mistä mut muistetaan..? Kuka mä ees oon, mikä musta on tullu?

Mä uskon, ett menneisyys pitää mua liian lujassa otteessaan enkä mä tuu koskaan pääsemään siitä irti. Menneisyys on jättäny muhun liian syvät jäljet ja tehny musta hirviön. Mä en voi enkä halua jäähä tänne tämmösenä. Mun on paha olla. Luulisin sen riittävän syyksi pois pääsyyn. Haluaisin levätä rauhassa. En halua enää pelätä enkä jaksa taistella. Mä häviän ja haalistun, katoan. Sitten mulla on hyvä olla. Sitten mun ei tarvis enää rangaista itteäni kaikesta eikä nähä kuinka paljon surua tuotan muille. Ehkä mun kohalla jotain on menny niin pahasti pieleen ettei musta koskaan voinu tulla hyvää ja tervettä ihmistä. Mä haluan jo päästää irti elämästä ja nukahtaa. Mua väsyttää niin paljon.