Kenen pilli viheltää viimeisen sävelen?

Kotona. Mieli sekasin. Päässä soi lääkärin sanoma lause "...kun tätä sydänfilmiä katson niin lääkärinä minä en voi sulkea pois sitä vaihtoehtoa etteikö kyse voisi olla qt-oireyhtymästä..." Siinä vaiheessa kyyneleet alko valuun ja melkein kuiskaten sain sanottua lääkärille "mua pelottaa niin paljon..." Onneks lääkäri oli tällä kertaa ihan ihmismäinen ja anto mulle aikaa tajuta asiat sekä parhaansa mukaan yritti saaha mun pelkoja lievenemään. Sovittiin, ett 29.5 mä meen sairaalaan osastolle Holter-nauhotukseen ja sydämen ultraääneen. Kun kerroin pelkoni sairaalaa kohtaan ja ahistuvani siitä kun joudun vieraalle alueelle eikä asiat enää oo mun omassa hallinnassa, niin lääkäri otti senkin tiedon asiallisesti ja ainakin sanoi ymmärtävänsä. Se kysyi, ett pelkäänkö mä sitä mitä tutkimuksissa saattaa paljastua ja mä vastasin myöntävästi. Mä pelkään, helvetisti. Mutt emmä tiiä kumpi on pahempaa; pelätä tulevaa tietoa vai tämä saakutin oottelu ja jännittäminen ett millon tulee se "viimenen laaki". Tällaset muhun (jälleen) sitten kiinnitetään:

Tuo sydämen ultraäänitutkimuksessa lääkäri tutkii rintakehän päältä ultraäänellä, sekä lisäksi sisäpuolelta, eli mun täytyy niellä joku letku/putki. Sisätutkimuksessa on kuulemma mahollista nähä usein paljon sellasta mitä ei ulkopuolelta päin onnistu. (ohho, empä ois osannu ajatellakkaan). Noh, kuitenkin...kaikkea noin mukavaa mulle on tiedossa! En malta oottaa!! Mä tiiän ett mitä lähemmäs sairaalavierailu lähenee, niin sitä ahistuneemmaksi mä tuun. Mua pelottaa olla siellä yötä!! Entä jos mun huonekaveriksi tulee joku (mua hullumpi) kamala tyyppi?! Tai jos yöhoitajat nukahtaa ja sitten huonekaveri tappaa mut tai joku muu potilas raiskaa tms.?! No ehkä hieman meni yli, mutt mä oon kuitenkin elämäni aikana nähny ett kaikki on mahollista, jopa se kaikista mahottomin!

Tässä kuva sydänkäyrästä:

 Mun tapauksessa tuon QT-arvon lukema on liian suuri ja kestää liian kauan. Eli sydän ei palaudu lepotasoon vaan jää "rasitusvaiheeseen". Hmm... mä kyllä ymmärrän tuon asian niin, ett mulla sydämen lyöntiin menee enemmän aikaa kuin muilla. Eikö mun sydän siis oo persoonallinen ja rohkeasti seuraa omaa polkuaan?! Mun sydän ei pompi toisten pillin mukaan!! HAHHAHHAAAAA!!! :D

Joskus mä oon kyllä tosi hauska! Taas yllätin ittenikin! Hittolainen mua...

Oikiasti nauru on kaukana, eikä mua juurikaan ees hymyilytä. Toki tuo surullisen kuuluisa kestohymy-naamio löytyy aina tarpeen vaatiessa. Se on aina mukana. Emmä vaan voi myöntää olevani nyt heikoilla jäillä. Ristiriitasta on edelleen se, kuinka mä huonoina hetkinä/päivinä, tuon "Pahan"ollessa mukana, haluan ite riistää iteltäni hengen eikä mua sillon sureta kuolema. Sillon tuntuu ett kokisin voittavani, sillä ehtisin ensin tekemään sen minkä joku sairaus on aikomassa toteuttaa. Sillon tuntuu paremmalta vaihtoeholta kuolla oman käden kautta ja mieli alkaa kehittelemään mitä sairaimpia keinoja ja tapoja toteuttaa itsemurha. Usein ulkona kävellessä huomaan miettiväni, ett mitenhän sen voisi toteuttaa täällä ja tässä, entäpä miten tuolla jne. Sairasta. Mutta nyt taas kun tuo "Paha" on muualla mmä oon ku eksyksissä oleva pieni rääpäle joka tahtoo syliin ja toivois jonkun huolehtivan...oi voihh...

Taitaa olla liian myöhä sellasen Enkelinkutsuja-korun hankkimiseen. Sellaselle vois olla tarvetta. Ainakin voisin huijata itteeni jonkun suojelevan mua pahalta.

Ai niin, lääkäri laitto mut sairaslomalle siihen tutkimuspäivään asti. Eilenhän mä olin oikein ahkerana töissä ja niin olin menossa tänäänkin. Helvetti ett voi ihmisen olla vaikiaa myöntää olevansa heikko ja väsyny! Täytyy aina jaksaa pakertaa vaikka keho vetelee viimesiään! Kai se tulee jostain menneisyydestä ja on jonkunlainen "suojamekanismi".