Miks itseltään täytyy odottaa ja vaatia niin paljon, liikaa?! Miks vaadin aivan liikaa ja oon niin ankara, rankaisen itteäni pienestäkin horjumisesta ja heikkouden osoittamisesta? Miks mä en voi hyväksyä sitä etten mä voi aina jaksaa ja aina suoriutua kaikesta täydellisesti ja vähän enemmänkin? Vaikka aikaa olis tosi vähän, niin mä odotan itteni suoriutuvan samasta mikä vaatis paljon aikaa. Mun vaan täytyy! Muuten mä en oo mitään.
Kerta kerran jälkeen mä yritän mutt nyt tunnen itteni naurettavaksi. Hävettää. Ketä mä luulin huijaavani kun yritin olla jotain sellasta mitä en oo?! Mä en saa muutettua itteeni vaikka yrittäisin ja kuinka kovasti toivoisin. Se ei vaan mee niin.
Mä en halua olla tämmönen. Ihan ku mä olisin pakotettu olemaan jotain sellasta mitä en voi saavuttaa! En tiiä mistä se tunne tulee. Kaikkialla missä liikun mä nään ilosia ihmisä, kauniita ihmisiä ja normaaleja ihmisiä. Musta tuntuu etten mä kuulu niiden joukkoon. Mä en ees tiiä millanen mä oon! Tai kuka mä oon! Mä oon jotain...epämuodostunutta jossa on valmistusvirhe. Jotain rääkyvää ja kirkuvaa, korvia vihlovaa! Jotain mätänevää, limaisen kuplivaa, kaikkialle leviävää!
Ens viikko tulee olemaan tosi raskas ja se ahistaa mua aivan helvetisti. Siksikin mun ois saatava tuntee ett mä pärjään, ett mä hallitsen tän kaiken. Mutt eipä se menny niin. Miks itelle pitää olla niin ankara vaikka tietää ettei voimia tai aikaa oo?!! Ja vaikka joku asia ei olis musta riippuvainen ollenkaan niin mä syytän siitäkin itteeni. Miks mä teen niin? Miks oon itteni pahin vihollinen?
Paskinta tässä kaikessa on se ett taas mä piiloudun. Mä en puhu kenellekkään vaan ajan ne kauemmas. Just sillon ku tarvisin toista ihmistä nin harhamieli alkaa huuteleen mun mielen sisällä saaden mut pelkäämään etten voikkaan luottaa toiseen...
<3 Tunne omasta arvottomuudesta on jossain niin syvällä, ettei siitä saa otetta. Näin tuumin omalla kohdallani. Siitä taas juontaa kaikki, ankaruus ittiä kohtaan, välinpitämöttmyys ittiä kohtaan jne.
VastaaPoista