Täysoppinut valehtelija.

Yö meni jälleen heräillessä ja katsellessa unia joissa yhessä ainakin oli verinen patja. En muista tarkalleen mitä unessa tapahtu, mutt jostain syystä mun piti salata että mun patja on täysin veressä, siitä oltiin kai tekemässä peti jollekkin. Hmm...outo uni. Alan kyllä jo kyllästyä noihin verisiin uniin.

Aamulla oli terapia ja vaikka edellisessä postauksessa salaa toivoin, niin tänään ei kosketeltu (taas mä kuulostan  kamalalta!! ) päähän tai muuallekkaan. :/ Tapaaminen lähti käyntiin itsestään, kerroin olleeni viime päivinä väsyseempi ku yleensä ja ett ärsytää kun on kokoajan tunne, että pitäisi tehä kaikkea mutt kun ei jaksa. Siitäpä terapeutti hoksas kysyä, ett oliko mun lapsuudessa tapana olla toimelias vai otettiinko meijän perheessä rennommin. Ei otettu rennosti ei. Kerroin, ett jouduin jo pienenä käymään pankissa maksamassa laskuja lähiostarin pankissa ja tein myös ruokaostoksia niin että niistä sai tehtyä oikeata ruokaa ja mahollisimman halvalla. Oon myös oppinu tekemään ruokaa tosi aikasin, siivoamaan ja tekemään kotitöitä. Sitten jos halusin pikkusen rahaa muutaman markan verran koulun discon sisäänpääsymaksun vuoksi, niin sen eteen piti tehä töitä vielä enemmän tai muuten rahaa ei tullut. Vaikka kuinka yritin olla reipas niin sain kuulla olevani kiittämätön ja laiska joka oottaa vaan valmista. En oo tuhlannu äitini rahoja enkä mielestäni oo vaatinu liikoja. En oo ees harrastanu mitään! Muuta ku kaikkea sitä mitä saa aikaan kynien ja paperin avulla. Mulla ei oo ollu merkkivaatteita, usein ei ees uusia vaatteita. Kaiken oon saanu käytettynä, kaiken. En käynyt parturissa/kampaajalla, eikä synttärijuhlat erottunu tavallisesta päivästä.

Kerroin terapeutille, ett vanhempieni erotessa kun olin n.8-vuotias kaikki muuttu. Isäni piti tosi tiukkaa kuria, mutt se myös välitti. Niiden erottua kukaan ei enää kysyny miten koulupäivä  meni, ei auttanu läksyissä, ei tehny ruokaa. Nopeasti aloin huomaamaan ettei kavereillani ollu samanlaista ku meillä...mikään asia ei ollu kuten meillä. Nopeasti opin ett meijän elämä on häpeä, se on pidettävä salassa ja aloin peitellä äitini tekoja/tekemättä jättämisiä. Oon siis täysoppinut valehtelija ja näyttelijä.

Terapeutti useaan kertaan kysy, ett tavotanko sitä tunnetta mikä mulla oli sillon ja sillon...ja yllätyin yhestä asiasta. Se tunne mitä tunsin silloin 1.5 vuotta sitten kun romahdin...tunsin sitä samaa silloin 10-vuotiaana kun olin niin vihan ja raivon vallassa ett repäsin eteisen oven irti. Muistin ajatelleeni ett "nyt perkele riitti, tää on väärin". Se sama tunne oli mun sisällä nyt myöhemmin kun viilsin, aina kun tartuin puukkoon tunsin tuon saman vihan ja raivon. Lapsesta saakka oon oppinu kätkemään kaiken sisääni ja salaamaan kaiken, jopa itteni. Siks mun on hankala tuntea tunteita...tai mä en tuu niiden kans toimeen.

Se on jotenki mieletöntä oppia itestä jotain uutta, siten ymmärtää itteä ja omaa käytöstä vähän paremmin. Kyllähän mä tiiä oikein hyvin ett taipaleen alussa tässä vasta ollaan, mutt siitä huolimatta haluan olla ilonen noista pienistä oivalluksista ja mulle niillä on suuri merkitys. Niistä pienistä jutuista kai se lähtee kasvamaan. Terapian jälkeen oli taas aika laittaa koti kuntoon, pestä pyykkiä ja tiskata sekä lenkittää koirat ja tehä ruokaa. Nyt pääsee hyvillä mielin vetäsemään tämän päivän treenin! :)