Vakuuttelua, uskottelua.

Eilen oli arviointikäynti psykoterapeutilla. Hän oli aivan ihana ja lämpimän oloinen ja ihastelin mielessäni sitä että hänellä oli Aino-tossut jalassa. :) Ei  mitään nappaskenkiä tai korkkareita, vaan kunnon tossukkaat! Se ääni kun hän käveli huoneessaan ja kun tossu töpsähti lattiaan oli jotenkin uskomattoman turvallinen. En oo ennen huomannu tuollasia "muistoja" ja tuntemuksia, mutt se tossujen askelääni lumos mut täysin. Huone oli sisustettu vihreän eri sävyillä sekä harmaalla ja ruskealla. Eli aivan kuin metsä. Ja metsäänhän mä kuvittelin lapsena meneväni silloin kun pelotti ja uskoin metsässä oikiasti olevan menninkäisiä ja keijuja jotka on mun ystäviä. Siinä huoneessa oli hyvä olla. Terapeutti kyseli paljon ja keskustelu sujui mukavasti, en kokenut puhumisen olevan vaikeeta. Hän kertoi mistä kaikessta traumaterapiassa on kyse ja ett ensin täytyy tehä töitä vakauttamisen, kehon tuntemusten ja oireiden kanssa, sitten vasta voidaan puuttua menneisiin. Se kuulostaa ihan järkevältä, sillä eihän huteralle pohjalle voi rakentaa mitään pysyvää. Keskusteltiin myös siitä ryhmästä jonka haastattelussa kävin. Hän oli sitä mieltä, ett se voi käydä liian raskaaksi jos aloitan samoihin aikoihin uuden terapiasuhteen ja erittäin kiinteän ryhmässä käynnin. Itse pidin tärkeämpänä aloittaa traumaterapian ja asioiden käymisen läpi sillä ne on kalvanut sisällä  vuosia ja vuosia ja oon tehny paljon töitä löytääkseeni psykoterapeutin. Se on ollu ykkösenä mun tavotteissa ja voin skipata ryhmään menemisen. Eihän mikään estä mua hakemasta siihen ensi vuonna. Se asia jäi kuitenkin vielä avonaiseksi. Me varattiin mulle jo seuraava aika ja terapeutti sano, ett hän mielellään alottas työnteon mun kans, mutt ett päätös on kokonaan mun ja saan rauhassa miettiä sitä. Kerroin kuitenkin ett mulla on hyvä tunne sisällä ja tuntuis turvalliselta lähteä eteenpäin hänen kans. Hän sanoi, ett mikäli kuitenkin muutan mieleni niin voin perua ensi viikon ajan. En sitä aio tehä vaan menen paikalle. :)

Eilen, ennen arviointikäyntiä kävin myös päivystävän lääkärin luona ja hän kirjotti sairaslomaa 23.11 asti. Se sopii mulle. Eräs asia tuntu kyllä helvetin ärsyttävältä, sillä tämä äreä miestohtori kyseenalaisti mun voinnin kysymällä " miten musta tuntuu tässä kun sua katselen, että sä näytät kaikinpuolin rauhalliselta ja tyyneltä nuorelta naiselta, että missä se ahistus oikein on"? VOI HELVETTI!! Mä katoin suoraan sitä tohtoria (en kuitenkaan silmiin!!!) ja kylmän viileästi vastasin "sen jälkeen kun tunteiden piilottaminen on ainoa selviytymiskeino niin voi olla pieniä vaikeuksia näyttää tunteitaan täysin estotta. Itelleni on vielä lähes mahotonta ees myöntää sitä ettei jaksa ja ettei pärjää ja se, ett mä nyt yleensäkkin istun tässä on mulle jo paljon." Mun omahoitaja oli myös paikalla ja hän istu ihan hiljaa. Mun mielestä siinä on mieletön ristiriita, ett lööpeissä ja kaikkialla  ihmetellään miks ihmiset ei ajoissa hakeudu hoitoon ja blaa blaa blaa, mutt sitt kun ihminen menee pyytämään apua, se joutuu vakuuttelemaan voivansa huonosti. Kyllä mä ymmärrän ettt niiden kuuluu selvittää ihmisen aito mielentila, mutt kuitenkin.... voisko sen tehä jotenkin ihmisystävällisemmin?! Sama juttu oli vuosi sitten kesällä kun psykiatrian päivystykseen jouduin, ett ne ei tuntunu ymmärtävän mun haluavan kuolla. Paikalla oli sillon myös joku heidän opiskelija joka halus nähä mun viiltämisen aiheuttamat jälet joita se sitt kauhisteli. Hoitaja kysyi ett viilsinkö jotta voisin kuolla johon kerroin nauraen, ett "en suinkaan, sitä varten on vähän varmemmat suunnitelmat. Viiltäminen auttaa mua jaksamaan sinne asti." Ja sitt ne kaikki katto mua, tuijottivat. Silloin tiesin miltä eläimistä tuntuu eläintarhoissa. :/

Loppujen lopuksi mä olin aika ok noiden käyntien jälkeen ja mieli oli ihan hyvä. Kunnes illalla rysähti...en tiiä mikä sen teki. Kai mä kaipaisin jotain...hyvänä pitämistä tai jotain. Tuli taas se tunne ett annan ite niin mahottoman paljon saamatta takas yhtään mitään. Multa otetaan ennemmän ku annetaan. Yö meni painajaisten kanssa ja nyt mieli on matalalla. Annan itelleni luvan pötköttää tän päivän, en meikkaa enkä ajattele ulkomaailmaa. Mietin ett jos vaikka kattoisin jonkun netistä jonku leffan...joihin rauhottavaa teetä ja vedän peiton korville. Huomenna on tiedossa mukava päivä pojan säbäturnauksessa. :)