Tänään oli sitt viimenen kerta Kokonainen-ryhmässä ja harmittaa niin perkeleesti sillä tosiaan tuntu ett aloin vasta pääseen vauhtiin ja sain ideasta kunnolla kii. Noh, sovittiin me joulukuun 10. päivälle "seuranta-tapaaminen" ja vetäjä sano, ett siellä voidaan sopia mahollisia uusia aikoja tai jatkoja. Hmm... Tuntuu jotenki hölmöltä...ihan ku oisin turhaan avautunu ja puhunu asioistani/tunteistani sillä liian pian oli aika lopettaa. :/ Vaikka tiiänhän mä ettei mikään oo turhaa ja sain itelleni ryhmästä tosi paljon! Etenki ymmärrystä itteäni kohtaan.
Kun tulin äsken nyrkkeilemästä kotiin, poika sano mummin (eli mun äitin) soittaneen sille ja aikoi tulla huomenna käymään. Kysyin tönkösti "miks?" ja vastaus oli ett haluaa kuulemma tulla kattoon poikani uutta puhelinta ja muutenki käymään pitkästä aikaa etenki ku kuuli ett poika oli ollu sairaana. Viha kiehahti mun sisällä. Mikä helvetin oikeus sillä on tulla tänne???!!!! Mutt mä olin hiljaa. Mä en tiiä haluanko mä nähä sitä. Hitto...mun sisällä on uskomattoman paljon surua, jotain selittämättömän voimakasta tuskaa ja ikävää kaikkea mennyttä kohtaan jota ei voi saaha takas.
Pelottaa etten mä tuu koskaan eheäksi, etten mä kerkee koska mua rikotaan nopeammin. Enkä mä halua pojalleni näyttää ett en hänen mummistaan tykkää tai yritä pitää heitä erossa toisistaan. En halua oman vihani viiä pojalta mukavia hetkiä mumminsa kans. Hyvällä lykyllä äitin näkeminen ei hetkauta mua mitenkään, ehkä osaisin suhtautua siihen täysin tunteettomasti. Ehkä ja ehkä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun luit ja kuljit hetken kanssani. Arvostan jos jaat myös sanan tai toisenkin <3