Vähän aikaa näytti ett vointi olis menny vähän paremmaksi, mutt musta tuntuu ett se tulee taas, se paha olo. Yhen päivän itkin koko ajan, ja ku luulin ett enimmät kyyneleet ois valunu ja itku hetkeks tyrehtyny niin purskahin uudelleen itkuun. Paha olo oli jotain sanoinkuvaamatonta, kamalinta pitkiin aikoihin. Hankalinta sillon on se etten mä osaa ottaa apua vastaan sillä mun on pakko piiloutua ja paeta. Mun pitää olla piilossa, olematon. Mä en voi pyytää apua. Avun pyytäminen ei oo vaihtoehto. Mä en osaa soittaa kellekään ja kertoo mun voivan huonosti, en voi laittaa ees tyhjää tekstaria... Se kai tekee mun auttamisesta vaikeeta ja kaipa lähes mahotonta.
Viikko on ollu mulle tosi raskas. Poika on ollu reissussa ja huomenna saan sen takas kotiin. Äsken kyllä havahuin miettiin ett reppana joutuu takas kotiin, takas tähän mun luomaan kaaokseen. Tiiän kyllä ett se kaaos on vaan mun pään sisällä, mun mielessä. Haluaisin saaha sen sieltä pois.
Mulla ois niin paljon sanottavaa mutt oon väsyny. Mä en jaksa puhua enkä selittää miks oon tällanen ja miks ajattelen niin ja toimin näin. En ees halua olla tällanen tai yhtään minkäänlainen. En haluais olla olemassa. Ilman poikaani en kai oliskaan.
Mun mieli on hajonnu pienen pieniksi siruiksi jotka tuuli on lennättäny kaikkialle.
Aamuisin kun uni alkaa väistymään, on kamala huomata uuden päivän olevan eessä. Se on perseestä! Jonain päivänä mä haluaisin olla niin vahva ett haluaisin mennä hyvillä mielin nukkumaan ja oottaa seuraavaa päivää. Ilman pelkoja painajaisista jotka muuttuu todeksi.
<3
VastaaPoista