Ennen tän blogin kirjottamista mä kirjotin päiväkirjaa ja äsken selailin sitä. Siellä oli paljon tuskaa ja surua, ikävää ja pelkoa.
2. Tammikuuta 2014 mä oon kirjottanu:
"tää on saatanan yksinäinen tie kulkea. Menee pimeemmäksi koko ajan, askel askeleelta. Voiko täydellinen pimeys olla seuraavan nurkan takana? Tuleeko kylmyys vasta pimeyden jälkeen? Ei, en mä usko. Ensin sulle tulee uskomaton kylmyys iholle, sitt se valtaa koko kropan josta menee sun mieleen. Sitt tulee tuska ja pakokauhu, sä lamaannut ja jäädyt etkä pääse pakoon. Sitt tulee pimeys. Niin se menee.
Sitten sä saat lentää, olo on uskomattoman kevyt. Et tunne surua,et pelkoa. Et tunne kipua.Ei koskaan enää. Sä kuulet kauneimpia ääniä, lauluja ja säveliä. Näet värikkäimpiä kukkia, perhosia, maisemia ja tähtiä jotka lentää kilpaa sun kanssa. Tunnet pehmeimpiä asioita ihollasi, sormissasi, varpaissasi. Enää et kaadu kivisillä teillä, etkä tipu rotkoihin. Pilvet kannattelevat sua ja väsyttyäsi ne muodostavat turvallisimman nukkumapaikan mitä voi olla. Sun on lämmin ja hyvä olla. Painat pääsi pilvelle ja suljet silmäsi. Nukahdat."
Myöhemmin samana päivänä olin jatkanu kirjottamista:
"mä tiiän ett mun aika on tulossa, mun on mentävä. Mä tunnen sen ja oon jo niin väsyny jotta jaksaisin laittaa vastaan. Mä en voinu ees kattoo äitiin päin, sillä oisin kai purskahtanu itkuun tietäen ett sen tyttö nukkuu pois. Mun on niin paha olla."
Selaillessa vanhoja kirjotuksia mä huomasin etten tunne enää noin "voimakkaasti", eli uskaltaisin kai sanoo ett oon tullu pienen askeleen eteenpäin. Tai siis mä en enää näe asioita noin, tai siis...äh! Vaikee selittää. Nykyään mä vaan pelkään ett meen samaan kuntoon, etten mä pärjääkkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun luit ja kuljit hetken kanssani. Arvostan jos jaat myös sanan tai toisenkin <3