Umpikuja.

Nukkumaan meno eilen oli kamalaa...paleli ja oli outo olo. Täyty pukee yökkärin lisäksi vielä housut, huppari ja villasukat. Sitt pysty asettuun peiton alle ja alkaa lukeen kirjaa. Mieli oli kuitenkin jo matalalla... Yö meni painajaisten kanssa, unessa oli kuolemia mutt tällä kertaa mä en kuollu. Itkin ja itkin... Oon ollu hereillä vähän väliä ja aina nukahettua unet oli yhtä kamalia.

Tämä päivä alko yhtä huonosti. En ois halunnu herätä ja nyt en halua olla yhtään mitenkään. Musta alkaa tuntumaan ett tää elo ei tästä paremmaksi muutu vaikka mä kuinka haluaisin asioita paremmaksi muuttaa. Eikä mulla taija olla keinoja ratkasta tätä kaikkee enkä mä yksin voi kaikkea muuttaa. Jos elämä on tällasta niin en sitten mä en halua elää. Yhtään asiaa kaunistelematta niin se on; mä en halua. Mä oon nähny tän kaiken.

 Kaikkein väsyttävintä tässä on kerta kerran jälkeen uudestaan kerätä voiman rippeet ja yrittää uskoa asioiden muuttuvan paremmaksi. Haluat antaa elämälle vielä yhen mahollisuuden näyttää sillä olevan vielä jotain tarjottavaa. Yrität taistella ja kulkea seuraavaan päivään kaikkien pelkojen ja itsevihan kanssa. (noh, ainakaan en kulje yksin) Elämä laittaa kiviä ja kallioita tielle, jyrkkiä pudotuksia ja selkään puukotuksia. Kaikesta huolimatta yrität jaksaa uskoa ett lopulta kaikki koettelemukset loppuu, ettei mikään paha voi kestää ikuisesti. Sen ajatuksen voimin menet eteenpäin. Voimat vähenee päivä päivältä.

Sitten tulee muutama kova isku jotka kaataa sut polvilleen. Mieli saa vahvistuksen sille ettei tätä tietä ollu tarkotettu kuljettavaksi. Yrität kuitenkin nousta pystyyn mutta et saa mistään tukea, horjahat ja kaadut uudelleen. Haluaisit jo luovuttaa, mutta hetken levättyä saat kohotettua itses seisomaan ja jaksat ottaa pieniä askelia. Annat kaikkes ja yrität...kyyneleet valuu ja jalat ei kanna, mutt sä yrität. Elämä ei päästä sua helpolla...esteitä tulee koko ajan yhä enemmän ja kaikki pimenee jotta et näkisi eteenpäin. Tulee pimeää.

Vähitellen mieli alkaa antamaan periksi ja suostuu tajuamaan ettei pystynyt selviämään. Tätä taistelua ei ollu mahollista voittaa. Joskushan voi käydä niin. Rohkeinkin soturi kaatuu joskus. Mäkin kaadun joskus. En vaan enää jaksa taistella, en helvetti jaksa. Oon surullinen sillä mä halusin selvitä, mutt joku muu vei nyt voiton ja laitto eteen ongelmia joita en osannu ratkasta.