Tämänpäiväinen terapiakäynti oli aika paikallaan. Juteltiin niin monesta asiasta etten näin jälkeenpäin tajua miten me saatiin kaikki ne asiat mahutettua yhelle kerralle. Alotettiin kuulumisista. Kerroin Natusesta ja siitä kuinka tunsin hylänneeni sen ja kääntäneeni selän vaikka toinen tarvi mua. Kerroin kuinka Natunen oli ollu mun vierellä ihan koko ajan kun mä romahin ja murenin, ihan ku se olis vahtinu mua. Terapeutti kysy, ett saanko kiinni siitä tunteesta miltä Natusen menetys tuntuu, missä kohassa kehoa sen tunnen ja millanen se on. Kuuntelin itteeni, laitoin käden sen päälle...se tuntu mun kurkussa, se oli nyrkin kokonen kova möykky, niin ku kivi. Terapeutti sano, ett jos se tunne vois puhua niin mitä se mulle sanois, mitä Natunen haluais sanoa. Jälleen mä kuuntelin itteeni...ensin tuntu ettei sillä oo sanottavaa, mutt sitten se kuiskas "auta". Sitten "elä jätä yksin". Sitten terapeutti kysy, ett mitä mä haluaisin sille sanoa. Mä pidin hellästi kättä mun kaulalla ja sanoin "en varmasti jätä". Sitt mä tajusin... Noi samat asiat mitä luulin Natusen pyytävän multa mä anelin äänettömästi vajaa pari vuotta sitten. Mä halusin kuolla, pelkäsin elämää. En selvinny yksin ja hiljaa mielessäni anelin apua... Mutt nyt mä pystyin rauhottamaan itteni, lupasin itelleni etten mä varmasti jätä sitä yksin, mä autan ja oon turvassa. Kuten yhessä aiemmassa tekstissä kirjotin, niin kutsun lapsi-minää Ninniksi. Terapeutti kerto, ett tää oli ensi askel eheytymiseen ja tällä tavoin kun opin kuuntelemaan kehon viestejä niin mä saan yhteyden myös Ninniin ja saan rauhoteltua ja autettua sitä pientä. Siinä jutellessa mä huomasin, ett yhtäkkiä se tunne oli kadonnu. En tuntenu sitä möykkyä. Olin aika ymmällään... :) Terapeutti sano, ett tästä eteenpäin mun kannattaa alkaa rauhassa kuulosteleen tuntemuksia, mutt ei kuitenkaan pelätä niitä. Mun pitäs antaa niiden tunteiden tulla ja antaa niiden kertoa mitä sanottavaa niillä on. Mielenkiintosta. Vähän kyllä pelkään.
Seuraavaksi kerroin tulevasta taidenäyttelystä ja kaikesta mitä ajatuksia sen työstäminen on synnyttäny. Terapeutti piti tuota loistavana juttuna ja kehotti mua ottamaan asiasta kaiken irti. Kerroin sille epäonnistuneesta pääsykokeesta, käsien murtamisesta ja siitä kuinka tärkeä juttu piirtäminen ja maalaaminen on mulle aina ollu. Ja nyt kun pääsin mukaan näyttelyyn, niin se on ku huuto maailmalle etten mä enää vaikene ja ett mä yhä maalaan sekä piirrän. Se on saavutus, yks päätepysäkki.
Tänään sain piirrettyä yhen työn näyttelyyn josta tuli aika...hmm...kamala. Sain myös tehtyä listan tavaroista joita tarvin toteuttaakseni pari juttua. Tarvin vyön, vetoketjun, nukkeja, risuja, liimaa sekä pari valokuvaa. Huomenna haalin nuo kasaan ja katon onnistuuko haluamani juttu.
Nyt täytyy lopetella ja levätä hetkinen jotta jaksaa taas huomenna.
Kuulostaa niin hyvältä tuo terapeuttisi kanssa tehty yhteistyö ja erityisesti omat oivalluksesi itsesi ja kehon suhteen! Siitä se lähtee, se tiedostamisen ja itsensä tuntemisen ja kuulemisen polku, joka tulee antamaan paljon hyvää, vaikkakin se ei ole mikään helppo tie eikä itsensä todellinen kuunteleminen ole aina kauhean mukavaa. Sitä haluaisi väistellä ja olla kuulematta, mutta ainoa tie on kuunnella sitä, pysähtyä kuulemaan mitä keho viestittää ja haluaa sanoa. Sen jälkeen aukeaa aivan uudet polut ja portit omassa elämässä!
VastaaPoistaMinäkin olin vahvasti omaa kuntoutumistani Turren kautta. Puhuimme siitä paljon terapiassa. Sanoin Turrelle viimeiseen asti niitä sanoja, jota minun olisi kuulunut saada kuulla lapsena ja aikuisenakin ja vielä kaiken tämän keskellä niin perheeltäni kuin muiltakin. Hoidin itseäni Turren kautta, hoivasin sitä pientä turvatonta tyttöä Turren kautta, ja sain sillä itseni kuntoutumisen polullakin valtavan hyviä tuloksia.
Niin Turre kuin Natunen siis tekivät meidän molempien eheytymiselle erittäin hyviä tuloksia, ja he todellakin katselevat siellä pilven reunalla meidän matkaamme ja haluavat, että me jatkamme samaan malliin itsestämme huolehtimista, emme enää heidän kauttaan, vaan omilla jaloillamme seisoen ja omaa itseämme hoitaen ja kuunnellen. Erityisesti sitä pientä turvatonta lasta meidän sisällämme. He haluavat, että me olemme turvassa ja onnellisia ja he tietävät tehneensä meidän eteen paljon, mutta samalla luottavat, että me osaamme jatkaa samaa polkuamme vahvoina omilla jaloillamme emmekä kuudella yhteisellä jalalla. <3