iime yö meni enemmän hereillä ollessa ku nukkuessa ja sitten ku viimein rohkenin sammuttaa valon ja annoin itelleni luvan nukahtaa niin unet oli taas astetta oudompia. Jokaisessa unessa oli paljon karkuun juoksemista... :/ Inhottaa vaan kun aamusin herääminen on aivan tajuttoman hankalaa, en halua herätä, en sitten millään. Ja vaikka olisin hereillä niin en halua nousta. Tuo tuntuu oudolta siksi koska mä oon ennen ollu aamuihmisiä henkeen ja vereen! Mutt onhan se sanomattakin selvää, ett jos valvoo yöllä niin sitten nukkuu aamulla/päivällä. Tänään palasin pitkiltä jouluvapailta töihin ja nyt on iltavuoro takana. Huomenna olis sama juttu. Mieli tekis vähän hoitaa tuota kuntoilupuolta huomenna ennen töihin menoa, mutt sen tietää taas aamulla kuin mua väsyttää. Treenaaminen tekis mun mielelle kyllä niin hyvää joten toivottavasti mä saan potkittua itteni ylös, ulos ja lenkille!!
Mieliala on ollut tänään kai vähän parempi, johtuen paljolti siitä kun töissä ei oo aikaa mietiskellä omia juttuja ja toisaalta, mä tykkään mun työstä. Unohin mainita eiliseltä päivältä yhen ihanan jutun, pienen mutt tärkeän. Kun olin eilen tiskaamassa, niin ihana esimurkkuikäinen poika tuli kysyyn ihan omasta alotteesta, ett oisko mitään mitä hän vois tehä auttaakseen siivoamisessa! Siis voi mahoton sentään se lämmitti mieltä. :) Menin ihan hämilleen sillä yleensä kun ollaan kehotettu poikaa siivoamaan huoneensa tai jotain ihan tylsää, niin aika usein se tapahtuu jurottaen ja mököttäen ja nyt tuo kaikki tapahtui toisen omasta halusta. Ja ei, vieläkään ei oo ilmenny mitään mitä poika olis ollu vailla. :) Kyllähän mä sitten sain kehiteltyä kaikkee tekemistä ja siivoamista jotta auttamisenhalu saatiin tyydytettyä. Tuo oli jotenki niin ihana juttu ja piristi arjen keskellä. Ihana poika <3
Mä tiiän, ett ny varmasti joku miettii ett miks mä en voi ajatella poikaa sillon ku haluan luovuttaa elämän suhteen. Niin, hyvä kysymys. Kai mä en koe olevani pojalle mikään hyvä äiti ja korvaamaton. Tullessani raskaaksi mulle sanottiin usein ettei musta oo äitiksi ja mä tuun pilaamaan viattoman lapsen elämän. Aika jännä kommentti sinänsä sillä olinhan sillon ollut varaäiti veljelleni jo 13-vuoden ajan, lukenu iltasadut ja tehny terveellistä ruokaa, kuljettanu päiväkotiin ja myöhemmin saatellu kouluun. Niillä kriteereillä ei ilmeisesti voi saaha hyvän äitin titteliä. Terveellä mielellä jos ajattelen, niin tiiän olevani ihan ok vanhempi. Mä en ehkä osaa kaikkea, mutt jossain jutuissa oonki sitten pirun hyvä!Mutt huonona hetkenä, harhamielen ollessa vallassa mä en nää noita piirteitä ja asioita itessäni. Niitä ei oo. Yleensäkkin mun on lähes mahottomuus uskoa positiivisia asioita itestäni, en vaan usko niitä, ne ei koske mua. Ihan sama jos joku luettelis aakkosia venäjäksi, koskettaa mua ihan yhtä paljon. Mä saan pojalta paljon voimia ja hän on yks tärkeimmistä syistä joiden vuoksi mä yritän taistella ja oon yhä täällä. Sillon ku itsetuhoisuus on maisemissa, niin sillon näkee kaiken niin tyhjänä ja turhana, seuraavaa päivää ei yksinkertaisesti ole. En nää itteäni elämään oikeutettuna ja arvokkaana sillä pilaan sairastumisellani monen ihmisen elämän. Niin mä uskon. Se on mun ajatusmaailmaa. :/
Ai niin, perheeseen tuli tänään uusi tulokas. Pieni pentuloinen, karhukoiran ja münsterinseisojan sekoitus. Aivan ihana tapaus!! Pöntinen on ollu hukassa Natusen kuoltua ja reppana on yrittäny yksikseen leikkiä joten ajateltiin ett parempi ottaa kaveri joka olis yhtä leikkimielinen ku Pöntinen, sekin kun on vasta 1,5-vuotias. Nyt on sitt taas vilinää ja vilskettä (niin ku muuten ei olis ollu)! Pentu sai mut hymyilemään loikkiessa ympäriinsä, sitä on niin ihana seurata kun toinen tutustelee paikkoihin ja on niin utelias kaiken suhteen. Huomenna voisin yrittää laittaa kuvaa noista karvasista kavereista. Mutt ny pesulle ja muihin hommiin... :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun luit ja kuljit hetken kanssani. Arvostan jos jaat myös sanan tai toisenkin <3