Yhä täällä. Tänään on ollu hiukkasen parempi päivä, ainakaan en oo itkeny. Siivosin taas pikkasen sieltä ja täältä, samalla tunsin taas ihan ku laittavani elämääni kuntoon. Alkaa kuulostaan siltä ett ihan ku meillä olis aina kamala kaaos kotona kun siivoan melkein joka päivä, mutt ei se ihan niin oo. Mulla vaan on ihmeellisiä pakkomielteitä! :) Puuhatessa on helppo ajatella kaikkea ja etenkin viime päivien tunnelmat antaa aihetta ajatteluun. Mä edelleen oon samaa mieltä kun aiemmissa postauksissa, mutt se tunne on nyt enemmän jotenkin mun sisällä ja osa mua. Mä tuun sen kans toimeen eikä mun tarvi riidellä sen kans. Mä annoin itelleni luvan olla väsyny, mä haluan ajatella ett mulla on oikeus lähteä täältä jos/kun haluan mutt sitä ennen mun on yritettävä taistella vastaan. Ainakin hetki vielä. On helpompi ja rauhallisempi olla kun tietää ettei mun oo pakko yhtään mitään sitten kun siltä tuntuu. Kuulostaa varmaan hölmöltä, mutt jotenki noin mä sen järkeilen.
Tänään kävin pitkästä aikaa juoksemassa ja alko ärsyttään kun tajusin kuin kauan viime juoksulenkistä tai kunnon treenistä on aikaa!! Voi helvetti sentään, liikunta on yks mun suurin voimavara, miks mä oon unohtanu sen?! Kyllä mä sen olin päättäny ett joulun ajan annan itelleni luvan herkutella ja nauttia, mutt treenaaminen jäi myös kaiken hässäkän alle. Nyt haluan ottaa ajan takas ja puran kaiken tän vihan treenin kautta ulos. Yks keino tapella menneisyyttä vastaan on opetella tykkäämään itestään ja voija fyysisesti hyvin ja mä taas rakastan "rääkätä" vartaloni ja muokata siitä mieleisen vaikka muut onki sen rikkonu. Aion panostaa itteeni antamalla itelleni aikaa levätä ja aikaa treenata. Mä haluan yrittää taistella kaikkea pahaa vastaan, mutt mä en uskalla ajatella ett voitanko mä ja kuinka kauan saan/jaksan olla täällä, mutt mä haluan laittaa kampoihin, ja nauttia näistä hetkistä joista kykenen.
Ihmiset, jotka ei koskaan oo menettäny elämänhaluaan tai olleet masentuneita tms. ei voi ymmärtää miltä tuntuu kun ei yksinkertasesti vaan jaksa enää, tunnet kun sun sielu koostuu pelkästä epätoivosta ja hengittää surua, ei ole kovin helppoa ottaa askelia eteenpäin. Ei ees pientä askelta.Viimeksi eilen illalla/yöllä kun juteltiin beijben kans asioista, niin oisin antanu melkeen mitä vaan jotta oisin kyenny jotenki kuvaamaan sitä tunnetta mikä mulla on! Kumpa sitä tunnetta vois hetkeksi lainata toiselle ja sitt kysyä ett "noh, tuntuuko aurinkoiselta, heitetäänkö kärrynpyörä?" Tuon ei oo tarkotus kuulostaa ilkiältä tai tylyltä, mutt noin se menee. Kun elämänhalu on menny niin silloin kaikki on harmaata, hiljasta, tyyntä, mutt samalla se satuttaa ja raatelee, kirkuu ja viiltelee!! Se repii ja tukehuttaa. Silloin kamalinta mitä joku voi sanoa on "piristy vähän, yritä ees". Sillon tekee mieli läimästä pitkin poskia, mutt tyytyy vaan :
Mutt kyllä mä ymmärrän ett varmasti on hankalaa yrittää löytää oikeita sanoja, mutt sillon vois olla sanomatta mitään ennemmin ku laukasta jotain joka todennäkösesti loukkaa ennemmin ku auttaa. Ei kai sitä myöskään oo mitään oikeeta lausetta tai muistovärssyä (sen aika kai on pikkusen myöhemmin :D ja taas meni huonon huumorin puolelle), jota kannattaa sanoa. Itelle mulle merkkaa eniten se jos mä tiiän toisen olevan olemassa sitten jos/kun apua tarviin. Ei muuta.
Joten, iso kiitos teille kaikille jotka ootte jelpannu mua. Vaikka mun luottamus toisiin ihmisiin on minimissä niin siitä huolimatta mä oon saanu tuntea etten mä ihan niin yksin oliskaan. Ootte niin tärkeitä, te kaikki. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun luit ja kuljit hetken kanssani. Arvostan jos jaat myös sanan tai toisenkin <3