Ankaruutta ja syyllisyyttä.

Tänään yks vapaapäivä. Mieli olis tehny maata koko päivän ja levätä juoden kuumaa mehua hunajalla jotta viimein saisin selätettyä tän sairastelun. Mutt...syllisyys ja ittensä haukkuminen nostaa päätään. Harhamieli nalkuttaa korvaan kimeällä äänellä kuinka laiska mä oon ja saamaton jos en käytä päivää koko perheen eteen ja tee jotain hyödyllistä! Nyt sitten pyykkikone on taas käynnissä, tiskit oottaa pesijäänsä ja imuri tahtoo tulla ulos kaapistaan. Huoh...kumpa osaisin olla välittämättä ja antaisin itelle luvan hoitaa itteäni. :( Mutta kun sitä on tottunu kuuntelemaan kuinka laiska ja turha oon ihmisenä etten voi yhtään laittaa kortta kekoon, niin kai mä yhä haluan vakuuttaa olevani jotain muuta. Lapsena kotiin sai jäähä sairastamaan vaan silloin kun oli kuumetta lähemmäs 38 astetta tai enemmän, flunssat tai pyörtyilemiset ei muuttanu mitään. Kouluun vaan ja kotitöiden tekoon. Joskus pyysin paria markkaa jotta pääsisin koulun discoon kavereiden kans ja sen rahan saamiseen oli tehtävä vielä enemmän töitä, sillä "ei koti mikään täyshoitola oo". Oon siis oppinu ettei kotona levätä, laiskuutta se on. Terapeutin kans juteltiin myös näistä asioista ja kerroin, ett mun on aina tarvinnu tehä niin paljon enemmän ku esim. siskoni jotta tulin ees huomatuksi ja oon joutunu todisteleen kaikille ett oon ihan hyvä. terapeutti kysy, ett oonko mä koskaan lapsuudessa/nuoruudessa saanu kannustavia sanoja tai onko ollu ees yhtä ihmistä joka olis uskonu muhun. Mietin kovasti...mutt ei. Ei ollu. Mun eteenpäin meneminen on riippunu vaan siitä ett oon ite uskonu itteeni ja mulla on ollu tunne, ett mun on pakko tehä niin. Mitään muuta vaihtoehtoa ei oo ollu. Oon suorittanu elämäni aikana paljon asioita ja ollu monessa mukana, tehny kaksinverroin enemmän, tippunu ja kaatunu, kiivenny uudelleen. Mutt mikään ei tunnu riittävän. Mä en tee tarpeeksi enkä oo tarpeeksi jotain. Mä en saa sanottua itelleni ett oisin pärjänny hyvin tai ett mulla ois oikeus myös levätä ja joskus jopa hemmotella itteeni (oon kuullu joidenki tekevän niin :) ). 

Musta on myös tuntunu etten mä häröilyni lomassa oo ollu hyvä vaimo vaan oon hankaloittanu beijbenki elämää. Syytän itteeni kun en aina (en juuri koskaan) pysty olemaan kuten muut, terveet ihmiset. Mä hermoilen, raivoan, kiukuttelen, häröilen, dissoilen...oon siis mitä ihanin ja rakastettavin! Suunnittelin beijbelle pienen yllätyksen illaksi, sanoin alkuviikosta vaan ett perjantai-illaksi ei mee suunnitteleen mitään vaan on mun käytettävissä klo 19:30 --->. Muuta infoa en kertonu. :) En vielä paljasta teillekään mistä on kyse, sillä mun tuurilla beijb kävis just tänään kuitenki lukemassa mun kuulumisia ja sais sitten tietää mun suunnitelman. Oon kyllä aika innoissaan itekkin! :)

Mutt sitä ennen...täytyy siivota jotta oisin oikeutettu iloitsemaan illasta.