Mitä musta piti tulla?

Huoh. Mä en ymmärrä tätä mun ajattelumaailmaa, en sitten yhtään! Tänään oli viides työpäivä, huomenna kuudes ennen vapaille jäämistä. Töiden jälkeen tulin kotiin ja olin helvetin väsyny, mutt ennen ku annoin itelleni luvan keittää ees kahvia ja istahtaa sohvalle, mun oli käytettävä koirat ulkona, tiskattava ja siivottava keittiö, siivottava kylpyhuone, kerätä viimein joulukoristeet pois, viikata pyykit telineestä ja pestä uudet pyykit ja laitta ne kuivumaan sekä vielä luututa lattiat. Nyt sain istuttua alas, otin kupin kahvia ja aloin kirjottaan sulle. Mä en helkutti tajua miks mun pitää työputken aikanakin muka "ansaita" lepohetki! Eikö töistä selviäminen oo jo tarpeeksi jotta vois hetken levätä ilman huonoa omaatuntoa? Ei mulle. :(  Mä väsytän ite itteni. Mutt jos mä en tee tarpeeksi alkaa harhamieli huutaan aikuisen naisen äänellä moitteita siitä kuinka laiska ja saamaton mä oon. Ja ei, sitähän mä en haluais olla!

Joku varmaan muistaa, ett kävin jokunen aika sitten haastattelussa sellaseen "dissosiaatiohäiriö ja vanhemmuus"-ryhmään joka videokuvattiin ja jonka on kattonu joku projektityöryhmä. Huomenna olis mun meno kyseisen haastattelun palautekeskusteluun. Tämä projekti toteutetaan samassa paikassa missä mä käyn traumaterapiassa, eli traumaterapiakeskuksessa. Mun terapeutti tulee keskusteluun myös ja siinä käydään läpi havaintoja joita haastattelijat teki muhun ja mun oireisiin liittyen. Hermostuttaa... Se olis ennen iltavuoroon menoa. Eli huomisestakin on tulossa raskas päivä. :/ Me mietittiin mun terapeutin kans sitä ett alottasinko mä sittenkään siinä ryhmässä (mikäli siihen pääsen), sillä terapeutti pelkää sitä ett se käy mulle liian raskaaksi kun vasta traumaterapiakin on alkanu ja koko prosessi on lähteny vasta käyntiin. Nyt mä vaan mietin, ett voiko tää enempää raskaammaksi mennä. Tuntuu etten mä jaksais yhtään mitään terapiaa, en mitään keskustelua, en apua, en mitään hoitoa. Mä en halua enää sairastaa, en päivääkään.

Musta tuntuu ett kaiken tän hymyn ja näyttelyn takana oikia minä haalistuu, häviää vähitellen kunnes katoaa kokonaan. Lopulta musta ei oo jälellä muuta kuin joku roolihahmo joka poistuu paikalta kun esirippu laskeutuu. Mä häviän näkyistä, esitys on ohi...sitt mua ei enää oo.
                     

En mä halunnu ett mun elämä menis näin. Mä olin päättäny jo pienenä ett musta tulis sankari, jotain suurta. Ei musta pitäny tulla mielisairasta, itsetuhosta pelkuria. Kuvittelin oman elämäni ja elämän yleensäkkin toisenlaiseksi. Musta piti tulla joko kampaaja tai opettaja. Oonhan mä itteni kampaaja; en raaski käyä kampaajalla joten leikkelen ite hiukseni, yleensä partahöylällä vetelen. Opettaja mä en oo, mutt ei kai mun ammatti kovin kauas siitä heitä. Oisin ehkä halunnu opiskella hitusen pidemmälle...

               
Rakastin piirtämistä, rakastan edelleen. Oon aina piirtäny ja maalannu, se kun on halpa harrastus. Aina jostain löyty paperia ja kyniä. Nyt yks mun haaveista ois käymässä toteen vähän ajan kuluttua, mutt jotenki tuntuu ett sekin on niin kaukana. Kerroin jokunen kuukausi aiemmin käyneeni kattomassa näyttelyn Puutarhani on täynnä sirpaleita joka säväytti mua syvältä. Ja suureksi hämmästykseksi ja onneksi mä pääsin porukkaan mukaan! Meillä on tulossa näyttely pääkirjastossa 19.1. Oon aika sanaton asian suhteen...

Kun oon miettiny mun ajatuksia ja tuntemuksia taiteesta ja muusta ja oon työstäny ajatusta näyttelystä, niin mun mieleen tuli muisto niiltä ajoilta kun yläasteen jälkeen hain yhteishaussa Käsi- ja taideteolliseen (vanha nimi). Olin suorittanu monivaiheisen valintaprosessin ja eessä oli enää viimeinen etappi: näyttökoe koulussa joka kestäisi koko päivän. Olin yhessä sillon yhen helvetin idiootin kanssa, mua 4 vuotta vanhemman tyypin kans. Se oli sairaalloisen mustasukkanen ja ei antanu mun nähän ees kavereita tai mennä mihinkään. Pari päivää ennen valintakoetta mä olin "karannu" mun parhaan kaverin luo, mutt jäin sitten kii. Tämä tyyppi hermostu asiasta... muistan niin hyvin se istu tuolilla, mä olin polvillaan sen edessä, parkettilattialla ja se piti mua kädestä kii sillain, ett toisella kädellä piti mun kämmenestä ja toisella mun käsivarresta läheltä kyynärpäätä.

Se sano "Mä tiiän ett sä tuut tarviin sun käsiä". Sitt se kohotti mun kättä, puristi kovasti ja voimalla rusautti mun käden sen polveen. Se mursi mun ranteen. Tuska oli mieletön, mä huusin. Sitt kuulin sanat "oisit miettiny vähän aiemmin" ja sitt se meni pois. Menin pääsykokeisiin, yritin parhaani mutt eipä oikeen onnistunu. Yks tehtävistä oli rautalangasta vääntää ja rakentaa eläin jota ei ole olemassa, mutta toivoisin olevan. Eipä onnistunu vääntäminen ei, eikä paljon muukaan. En päässy kouluun. Mutt piirtämisestä tai maalaamisesta mä en oo luopunu. En ikinä. Nykyään ei oo tarvinu tulla kummosta rasitusta tai osumaa ranteeseen niin se kipeytyy. Vittumaista.

Toi näyttely olis  kai myös merkki siitä ettei yks ranteen  murtaminen oo estäny mua tekemästä sitä mitä haluan. Sillä ois mulle iso merkitys, ihan ku voitto...jostain.