Askel, toinen...ohops!

Taas on yks päivä takana ja jaksoin hymyillä tyynen rauhallisena työpäivän läpi. Päälle päin mä oon varmaan niin saatanan ilonen ja mukava...mutt sisällä myrskyää. Tää tunne vie mut mukanaan enkä mä kykene näkemään tulevaisuutta sellasena ett mulla olis mahollisuus "parantua" tai ihan vaan osata elää kuten muut, ilam mitään saikkinoita ja muuta paskaa. Mä en hallitte itteeni ja omia tunteita. Mun on niin paha olla!!

En tiiä miten tästä selviää. Mun ainoa keino on vaan kahlata eteenpäin ja oottaa miten käy; joko tapahtuu ihme ja mä osaan olla täällä tai sitt mä pimahan lopullisesti. Ihan ku tasapainoilisin nuoralla, keskityn jotta en menettäis tasapainoa, mutt pienikin horjahus saa mut tippumaan. Musta tuntuu ett mä taijan tippua, ehkä horjahtamisen vuoksi tai sitt mä hyppään ite. Mun mielestä ei oo reilua olettaa ett mä jaksaisin tätä enää kovin kauan. Se ei oo reilua, ei niin saa tehä. Mä en jaksa ajatella sen olevan väärin jos sattuisin horjahtamaan...sillä sitten mulla ois hyvä olla.

Se olis vapauttavaa saaha lentää, olla kevyt kuin höyhen ja tyynen rauhallinen ilman pelkoja, ilman mitään tuskaa tai surua. Haluaisin, ett mulla olis hyvä olla. Saisin leikkiä ja laulaa, kerätä kukkia ja opetella tekemään seppeleen, uida sinisissä vesissä ja nukkua tähtitaivaan alla. Haluan laittaa silmät kiinni, nukkua rauhassa.