Mä en oo reipas.

Hyvää mieltä ei siis kauaa kestäny. Ei oleminen ollutkaan niin helppoa. Noh, se oli hauskaa niin kauan ku sitä kesti. :/  Mun on kai niin hankalaa olla täällä tai koen asiat hankalina tai sitten en vaan tiiä miten tavallista elämää eletään ja miten tunteita tunnetaan. Kaiken tuon lisäksi täytyy koko ajan pelätä!! Mä oon niin saatanan kyllästyny pelkäämään ja huomaamaan etten tuu sittenkään toimeen, etten osannu ilmasta toiveita tarpeeksi selvästi tai ihan mitä vaan! En vaan jaksa. Vihaan itteeni...häpeän ja halveksin. En tajua kuin oon voinu kuvitella olevani kuten muut?! Hitto mä nauran itelleni... Pitkiin pitkiin aikoihin mä haluaisin palata entiseen, päästä hetkeksi karkuun tätä ja tuntee sen kuuman sykkeen ranteessa... Sen arvonen mä oon.
                            

Mutt en mä tee sitä. Ikävöin sitä, mutt se ei pelasta mua. Vähitellen mä alan ymmärtää miks mua on pitäny rankasta...siks ku sotken kaiken. Kovastihan mä aina yritän ja pyydän uusia mahollisuuksia, mutt sitt pilaan kaiken. Epäonnnistun ja tuotan pettymyksiä. Kuulen raskaita, syviä huokauksia kun en osannu olla ihmisiksi... antakaa anteeksi. Mä en ymmärrä oikeen itekkään ett miks yhä kitisen ja vingun tätä samaa paskaa, sillä oishan mun pitäny oppia jo vajaa pari vuotta sitten ett mikä mun paikka on ja kuinka helvetin arvokas mä oon. Mutt ei, sen verran änkyrä ja jääräpää piti olla ett jäi tänne ottaan taakkiin vielä pikkusen lisää, ja vielä kerran...sitt vielä kerta kiellon päälle.

Musta on alkanu tuntuun, ett jos mä nousen kerran vielä ja olisin ilonen jostain hyvästä hetkestä tai jotain, niin sitt alan kaivaan jo verta nenästä ja oon idiootti ja jälleen kerran elämä saa kenkästä mun maahan. Olisin lapsellinen ja täysin tyhmä jos kehtaisin vielä toivoa pärjääväni tai olevani jotain. Mä en uskalla yrittää. Joka kerta vajoan aina vaan alaspäin kun epäonnistun, kaivan omaa kuoppaa. Entä kun ei enää voi päästä alemmas? Ehkä sen on mentävä niin etten mä enää kuopasta nouse ja muut voi lapioija multaa mun päälle. Sitten mä saisin nukkua ilman painajaisia eikä mun tarvis enää pelätä. Kukaan ei enää uhkais mua eikä haluais tehä mulla rahaa. Mun ei tarvis enää olla rohkea ja pelastaa kaikkia. Olin liian väsyny pelastamaan itteäni. Sitten mä en enää olis nauramassa ja kertomassa hölmöjä juttuja, tanssimassa ja laulamassa joululauluja keskellä kesää, eikä kukaan meuhkais siitä  miten päin kupit pitää kaapissa olla. Mutt ainakin mun ois hyvä olla.

Mä koen epäonnistuneeni elämässä enkä mä jaksa kohottaa katsetta maasta. Haluaisin käpertyä peiton alle, vajota pimeyteen ja hävitä. Mulla ei oo minkäänlaista oikeutta olettaa ett toiset haluaa tuhlata elämänsä katellen mun skitsoilua ja mä tiiän ett ennemmin tai myöhemmin ne menee pois. Ei kukaan pitäny mua kädestä vedettyäni kourallisen Propraleja kurkusta alas... ei kukaan ollu mun vierellä istuessa ja oottaessa omaa vuoroani psykiatrian päiivystyksessä...ei kukaan ollu mun vierellä kävellessäni isoa valtatietä pitkin housut veressä, ilman kenkiä...ilman mitään 225 km:n päästä kotoa. En jaksa enää pelätä millon oon taas yksin. Kyllä mä lyönnit kestän, antaa mennä vaan! Ja käyttäkää mua miten mieli tekee, kaikki arvokkuus on jo viety! Mutt yksin jäämistä painajaisen keskelle mä en enää kestä. En halua taistella yhtäkään taistelua yksin. Mä en halua ees olla itteni kans.

Ja musta tuntuu ett kaiken sen jälkeen jonka läpi oon tullu niin mulla ois oikeus omaan elämään, oikeus päättää mitä elämälläni teen. Ja mitä en...

Mä en löyä keinoja ratkasta mun ongelmia enkä osaa puhua ja kertoa mitä mielessä liikkuu, mitä haluan ja miltä tuntuu. Mä toivoin, ett jonain päivänä elämä olis menny hetken ilman väärinkäsityksiä, vääntämistä ja selittelyitä. Ei elämän kuulu olla sellasta.

Sain revittyä itteni ylös klo. 4:50 jotta ehin tehä kaikki jutut (käyttää koirat, meikata, juua aamukahvit ja laittaa dieettieväät) ja lähtee töihin aamuvuoroon. Pakkasessa kävellessä mä mietin mun tilannetta ja ymmärsin ettei tää voi tällasena jatkua. Mutt emmä tiiä miten tää selviäis... Saikulle mä en halua jäähä sillä en halua jäähä yksin kotiin ajatusteni kans!! Se ei siis oo vaihtoehto. Töissä mä jaksoin tänäänkin erittäin hyvin näytellä sitä aina ilosta Jaskaa joka on totuttu näkemään. Hetkittäin mä jopa unohin oman kurjuuteni. Mutt vain hetkeksi.

Poika on ollu pappalassa viime yön ja on vieläkin, beijb on töissä. Oon siis yksin kotona ja toisaalta tää ahistaa, mutt samalla taas nautin tästä hiljasuudesta ja siitä ettei tarvi olla reipas ja jaksaa. Mä en halua olla reipas ja jaksaa.