Kiirettä on taas pitäny ja en oo paljoa ehtiny paikoillaan olemaan. Kotiuduin just iltavuorosta ja enn etöihin menoa oli lisäksi vielä terapia. Nyt oon aika helkutin väsyny. Huomenna olis mahtavat 1 päivä vapaata ja se menee vakautusryhmässä. Hermostuttaa sinne meno...ekaa kertaa jotenkin tuntuu ett en oo varma omista tunteista ja kasassa pysymisestä. Viime kerralla keskustelu persoonan eri osasista ja lapsuudesta teki ehkä hieman liian kipeetä. Muistan yhen harvoista lauseista jonka viime kerralla sanoin; "tuntuu ettei lapsuutta oo ollutkaan". Juuri muuta mä en voinu kommentoida. Tuo aihe on mulle tosi arka ja ehkä mä vasta nyt tajuan kuinka paljosta mä oon jääny paitsi kun ite olen vanhempi ja myös kun oon nähny muiden perheitä. Lapsena mä reppana uskottelin itelle, ett kaikilla on sellasta kuin meillä ja kaikki se mitä kodin seinien sisäpuolella tapahtu oli normaalia. Vasta nykyään mä oon alkanu kunnolla ymmärtämään kuinka väärin mua on kohdeltu, kuinka yksin mä oon ollu ja kuinka pienenä lapsena joutuin jo hyppäämään aikuisten maailmaan. 
Harmittaa sekin kun ei ehitty terapiassa tänään käydä aihetta läpi jotta huominen ryhmäkäynti olis helpompi ja muutenkin mun mieli sen asian suhteen vähän kevyempi. Nyt kun oon alkanu hahmottamaan "lapsuuttani" ja kaikkia tapahtumia paremmin, niin pystyn ymmärtämään helvetin suuren pelkoni yksinjäämisestä, hylätyksi tulemisesta ja riittämättömyydestä. Nuo kolme asiahan on ollu mun elämän peruspilarit joiden kanssa oon kasvanu. Mä en koskaan riittäny kenellekkään. Niin rumalta kuin se kuulostaakin niin lapsena opin sen. En ollu yhtä sievä, en yhtä rauhallinen, en yhtä laiha, en yhtä hiljainen, en yhtä vaalea, en yhtä hyvä...opin etten ollut mitään. Kelpasin vain käymään kaupassa, siivoamaan, tekemään ruokaa, käärimään sätkiä, hoitamaan veljeni, levittämään jalkani sekä sulkemaan suuni. Nuo traumat on niin syvällä ett ne näkyy mun jokapäiväisessä elämässä, mun itsetunnossa ja itteni hyväksymisessä. Ehkä jonain päivänä mä voisin kattoa itteäni peilistä ja sanoa "Sä oot hyvä". Siihen menee vuosia...mutt ehkä joskus.
Tänään terapiassa puhuttiin veljeni Libanoniin lähdöstä ja sen herättämistä tunteista. Terapeuttikin huomas kuinka eri tavalla mä suhtaudun veljeeni kuin sisaruksiin yleensä suhtaudutaan. Terapeutti sanokin, ett mun puheissa näkyy selvästi mun ja veljeni vääristyny suhde. Mä oon ollu veljelleni äiti, en sisko. Veljeni pinnasänky on ollu mun huoneessan, mä oon hoitanu sitä ja tehny ruokaa, vieny myöhemmin päiväkotiin ja hakenu, vieny puistoihin ja kaikkialle, käyny koulujen vanhempainilloissa ja paljon muuta. Mä oon ollu veljeni äiti ja siks tunnen niin suurta surua ja luopumisen tuskaa. Mä en osaa enkä voi suhtautua asiaan kevyemmin sillä mieli käsittelee asian niin kuin oma lapseni lähtis toiselle puolen maata sodan keskelle. Ja siihen kun vielä lisää mun pelot ja sen, ett koen ensin menettäneeni siskon ja äidin ja nyt sitt vielä velikin viedään. Se sattuu. Jääkö mulle lopulta ketään?
Mä tein myös erään positiivisenkin havainnon terapiassa ja sen tajuaminen tuntu mielettömän hyvältä ja helpottavalta. Kirjotan siitä ja huomisesta vakauttamisryhmästä huomenna, sillä nyt alkaa väsymys olemaan jo mieletön joten painun pesulle ja sänkyyn. Kiitos kun luit, hyvää yötä <3
Sama täälläkin! Kaikki mun tunteet ja tarpeet mitätöitiin ja se loppu, mikä jäi, ei koskaan riittäny. On meitä kohdeltu niin järkyttävän väärin.
VastaaPoista