Viiltämisestä hoitotahtoon.

Eilen mä siis tein sen parin vuoden "tauon" jälkeen. Viilsin. Ja nauttiin siitä. Rehellisesti sanoen se tuotti suurta tyydytystä. Se tuntuu samalta kuin narkkari saisi tykitettyä suoneen kärsineensä muutaman päivän vierotusoireista tai aivan kuin herkkulakossa oleva saisi vuoden tauon jälkeen suuhunsa palan suklaata. Se tuntuu ihan kuin tuli ja jää rakastelisi. Se auttaa mua kestämään sitä hetkeä ja oloa, vie mut vähäksi aikaa pois siitä oahasta tunteesta joka mun sisällä silloin velloo. En sais kirjottaa näin, mutt mä rakastan terää mun iholla. Tiiän tuottaneeni pettymyksen kaikille tarttumalla puukkoon pitkän ajan jälkeen, mutt saanen muistuttaa ett juuri samasta syystä mä siihen puukkoon tartuinkin. Kai mä väsyin uskottelemaan itelleni olevani jotain parempaa...

Toiseen aiheeseen.  Tänään oon miettiny kuolemaa. En itteni tappamista tai mitään sellasta vaan kuolemista yleensäkkin. Oon jälleen joutunut huomaamaan kuinka nopeasti kaikki voi olla ohitse ja kuinka pienestä elämä on kiinni. Me ei ikinä voija tietää milloin sanomme toiselle "heippa" ja milloin käskemme toista painumaan vittuun viimeisen kerran. Mun mielessä on pyöriny koko ajan ajatus siitä, ett joskus on väistämättä "se viimeinen kerta". Ennemmin tai myöhemmin. Eilen vielä eräs asukas töistä oli erittäin hyvissä voinneissa ja yhessä oltiin naureskellen muisteltu menneitä aikoja, vanhoja hiustyylejä sekä tanssiaisia. Illalla hän nukkui pois, vain muutama tunti työvuoroni loppumisen jälkeen. Kuolema tuli ihan yllättäen kuin sormia napsauttamalla, hetkessä kaikki oli ohi. Tänään mennessäni töihin ja kuultuani uutiset käytiin yhessä toisen hoitajan kanssa katsomassa vainajaa. Hän makasi läpikuultavan valkoisen harsolakanan alla, punainen kukka rintakehän päällä, silmät suljettuina. Ilma huoneessa oli todella raskas vaikka ikkuna olikin auki jotta vanhan uskomuksen mukaan sielu pääsisi vapaaksi. Seisottiin siinä hetki ihan hiljaa, sitten toivotettiin hänelle hyvää matkaa.

Mietittiin töissä kuinka yllättävä tämän asukkaan kuolema oli, sillä viimeisenä kukaan olisi uskonut hänen aikansa tulleen. Eräs hoitajista tuli juttelemaan mun kans ja keskustelun lopuksi hän sanoi "tästä lähtien me Jaska eletään kuin päivä olisi meijän viimeinen, eiks nii?" Hymyilin hiukan ja sanoin hiljaa "näin tehään". Nyt mä sitt oonki miettiny ett mistä mä voin tietää milloin on mun viimeinen päivä, sillä mä kun en kovasti voi laittaa vastaan sille toiselle "persoonalle", se kun tekee mitä se haluaa ja parhaaksi näkee. Ja johan mut on elvytetty kerran, äkkiäkös se sydän voi pettää uudelleen. Mieluiten kuolisin nopeasti ja yllättäen kuin hitaasti kituen ja sairastaen (hei, sitähän mä nyt teen! ).

Mun pitäis jonain päivänä tehä hoitotahto, eli miten haluan tulla hoidetuksi jos joudun hoidettavaksi enkä syystä tai toisesta kykene tahtoani ilmaisemaan. Hoitotahdossa kerron miten haluan tulla hoidetuksi ja mistä kieltäydyn, mistä pidän ja mitä ei ehdottomasti saa tehdä. Kun ihmisellä on hoitotahto tehtynä, niin hänen omaiset eivät joudu päättämään läheisensä hoidosta ja ehkä jopa tekemään joskus raskaan päätöksen esim. hengityskoneen sammuttamisesta. En halua kenellekkään läheiselleni sellaista tai mitään muutakaan vaikeaa taakkaa.

Paljonpa tuli asiaa tähän postaukseen. Ja vaikka tämän päivän aiheet olikin taas aika synkkiä niin on tässä päivässä ollut jotain mukavaakin. Leivoin taas ja tällä kertaa tein omenapullia joista tuli todella hyviä! Veljeni oli lomilla armeijasta ja sattui tulemaan yllätyskäynnille joten leipomiset osui nappiin ja sain vielä pakattua pullia pussiin kämpilleen vietäväksi. Täytyyhän nyt sotapojan pullaa saaha! :D  Nyt kyllä tuntuu kummalliselta kuin voin samassa postauksessa kirjottaa viiltämisen nautinnollisuudesta, kuolemasta sekä syksyisistä kotipullista! No mutt, tällasta tällä kertaa. Huomenna olis vielä yks iltavuoro ja sitten olis tää kuuden päivän työrupeama tehty. Alan kyllä jo olemaan aika väsyny, mutt toisaalta taas pelkään vapaa-aikaa ja sitä ett mulla on aikaa levätä ja olla rauhassa. Se ei tunnu nyt hyvältä... Kyllä mä tiiän ett pakenen itteäni ja todellisuutta, mutt kun mä en oo varma kuinka siinä kävis jos antaisin itelleni aikaa olla itteni kans. Hyi...en halua.