Sitten se iski suoraan tajuntaan!

Voi mahoton millasia päiviä taas on ollu! Ensin yöt menee aivan kamalissa painajaisissa ja heräilen vähän väliä. Eilen aamulla meni sitten tosi kauan ett sain itteni nykyaikaan ja jankuttamaan itelleni kaiken olleen vain unta. On ihan outoa miten siihenkin menee niin kauan vaikka varsin hyvin näen  omilla silmilläni ett oon kotona ja nyt on vuosi 2015. On kummallista ettei mieli kuitenkaan voi sitä heti tajuta.

Vakauttamisryhmä meni eilen yllättävän hyvin ja pakotin itteni osallistumaan ja puhumaan omista kokemuksista. Noista persoonallisuuden osasista olis kyllä hyvä puhua vielä lisää, etenkin siitä iten niiden kanssa oppii selviytymään. Kerroin ett mä vasta tutustelen eri osiini sillä jos vaikka muistelen aikaa taaksepäin pari vuotta niin en mä sillon ollu tietonen mistään dissosiaatiosta tai mistään muustakaan. Olin vain ajatellu olevan helvetin hankala jonka on lähes mahoton luottaa ihmisiin, tuntea olevansa turvassa omassa kotona, vaikea yöpyö vieraissa paikoissa, pakonomainen tarve kontrolloida asioita, tarkistella lukituksia jne. Mutt ei... Nyt mä ymmärrän ett mulla on syy jonka takia toimin tietyillä tavoilla. Tuo tieto on niin huojentava! Nyt mä vaan haluaisin kerätä kaiken tiedon millä tavoin voisin opetella tulemaan toimeen näiden osien kans ja ottaa ne huomioon. Ryhmässä sanoin, ett välillä musta tuntuu ett mun mieli on täynnä kaikkia eri kakaroita jotka riehuu sekamelskana ympäriinsä ja ett olis kai helpompaa perustaa niille päiväkoti ja lajitella jokainen siellä omaan ryhmäänsä. :D   Uus aihe oli jälleen erittäin osuva ja siitä tulee ens viikolla varmasti myös paljon keskustelua. Aiheena oli Avun pyytäminen sekä Nukkuminen ja sen vaikeudet. Nauroin mielessäni kun yks vetäjistä sanoi "vakavasti traumatisoituneilla ja dissosioivilla henkilöillä on usein lähes mahdoton pyytää apua ja myös ottaa apua vastaan, tunnistatteko tämmöstä?" Siis voi jeekulis sentään...kuinkahan monta kertaa mä oon saanu kuulla siitä kuinka ärsyttävää on kun en voi ikinä pyytää apua vaan mun on pakko tehä kaikki ite vaikka voimat olis jo loppu. Mutt kun se vaan menee niin... Mä luen jonain päivänä muistiinpanot aiheesta ja teen kotitehtävät, palaan sitten aiheeseen enemmän.

Ryhmässä puhuttiin myös siitä millaisia lapsen tunteita on vaikea kestää ja kuinka suuri muutos vanhemmaksi tuleminen oli aikanaan ollut. Toisille äidiksi tuleminen oli ollut suuri ihmetys ja toisille asia vaati sulattelua ja kypsyttelyä. Yhtäkkiä mun tajuntaan iskeyty yks asia... Mä en tiiä aikaa elämässäni etten mä olis huolehtinu jostain. Pienenä tyttönä hoitiin äitiäni...vähän myöhemmin veljeäni. Mä oon poikani kohalla toistanu samoja asioita kuin nuoruudessa joutuessani äidiksi veljelleni. Eli siis mä tavallaan olin jo äiti ennen kuin tulin oikiasti äidiksi ja mä oon vaan suorittanu kaiken enkä oo huolehtinu omasta voinnista. Mun tunteita tai voimia ei kyselty veljeni kohdalla, mä vaan tein kaiken, tein parhaani. Saman mä tein poikani kohalla enkä vaatinu itelleni yhtään mitään. Mä halusin jaksaa ja selviytyä. En pitänyt edes äitiyslomaa...olinhan huolehtinut kaikesta tauotta jo vuosia joten ei kai nyt lapsen saanti voinut mulle ongelma olla. En nyt tiiä ymmärtääkö tästä mun selityksestä yhtään mitään... Ryhmässä kun kuuntelin muiden juttuja mä tajusin kuinka huonosti oon itteäni kohellu ja jättäny huomiotta. Tuon asian tajuaminen sattuu jollain ihmeellisellä tavalla. En tiiä oonko mä vihanen, raivoissani, surullinen vai mitä. Musta tuntuu ett multa on viety pois jotain kallisarvoista. Oon sanaton.

Nyt täytyy taas lopetella sillä takana oleva iltavuoro alkaa jo verottamaan voimia joten on aika alkaa rauhotteleen itteäni unten maille. Tähän loppuun on kyllä pakko todeta ett mä olisin kyllä aivan hukassa ja tukossa ellei mulla olis tätä blogia johon kaataa kaikki mielenpäältä ja toki on ihana huomata jonkun myös lukevan kuulumisia mun matkasta. Kiitos sulle <3