Luonnonlaki.

Parin päivän ajan mun persoona on ollu jakautuneena täysin kahtia selvemmin kuin koskaan ennen. Tämänkin päivän mä oon ollu niin helvetin reipas ja ilonen, hymyilly vaan ja pakertanu eteenpäin. Aamulla lähin aamuvuoroon, sieltä menin vakauttamisryhmään. Ryhmässä osallistuin keskusteluihin ja tein harjotteita innolla. Sen jälkeen ehin käyä kotona syömässä kunnes piti mennä pojan säbäseuran toimitsijakoulutukseen. Halusin kantaa korteni kekoon joukkueen hyväksi ja tietenkin uudet kokemukset on aina mukavia. Kotiin tullessa lenkitettiin koirat jonka jälkeen istuin sohvalle ja persoona vaihtu. FLASH....


En uskonu pärjääväni, en halunnu jatkaa huomiseen. Tunsin, ja tunnen yhä, etten mä pärjää. Tiiän kaiken sortuvan, mä menetän kaiken. Kuolemanhalu on niin mielettömän voimakas. Kuoleman ajattelu ei tuo mieleeni tuskaa, surua tai ahistusta vaan rauhaa ja tyyneyttä. Mä koen kuoleman pelastavan mut. En kestä enää yhtäkään päivää näin ett mun täytyy pelätä ja olla valppaana kaiken pahan varalta. Lyhyesti ja ytimekkäästi siis; haluan kuolla. En mä voi jäähä tänne näin hauraana ja heikkona arkajalkana, ei heikot pärjää. Niin se vaan menee, se on luonnonlaki. Joku pieni osa musta kaipais huolenpitoa ja hellyyttä, mutt tämä osa joka nyt on päällä pitää kyllä huolen siitä ett sen pienen ääni vaikenee. Tää ei voi jatkua näin. Tän on loputtava.