Säteilevänä mielen vuoristoradassa.

Harha-ajatukset on riivannu mua jälleen koko päivän, tai enhän mä tiiä onko ne harhaa vai todellisuutta, enhän mä tiiä ketä mun täytyy oikiasti pelätä ja missä vaara vaanii. Aamullakin mulla menee tosi kauan ett saan eroteltua mikä ajatuksista/tapahtumista kuuluu yölliseen uneen ja mikä on todella totta. Sekavaa, eikö? En oo kuitenkaan vajonnu (ihme kyllä) niin syvälle ett kuolemanhalu olis päässy valtaan.

Tänään olis ryhmän kokoontuminen. Aihe olis ollu mulle erittäin tärkeä, kuten myös aiemmalla kerralla oli ollu johon mä en päässy osallistumaan. Aiheena oli siis Mielensisäiset nuoremmat tarpeet ja osat sekä Selviytyminen varhaisempien tarpeiden ja dissosiatiivisten nuorempien osien kanssa. Mä ajattelin huomenna käydä nuo monisteniput läpi ihan ajatuksella ja tehä niihin kuuluvat välitehtävät. En halua alkaa niitä rämpimään läpi pahalla mielellä ja yötä vasten. Mä oon vasta vähän aikaa sitten alkanu löytämään noita mieleni osasia ja oon niiden kans aika sekasin. Siksikin haluan huolella lukea nuo paperit ja ehkä saaha niistä jotain.

Ryhmässä en jaksanu paljoa puhua, enkä sanoa omia kokemuksia tai mielipiteitä huolimatta hiivatin hyvästä aiheesta. Mä en vaan jaksanu ja jotenkin mulla oli paha olla siinä, istua penkillä ja olla siinä omassa kehossani. Vaihtelin asentoa vähän väliä ja yritin olla "paikalla". Tai ehkä aihe liippas liian läheltä jonka vuoksi mieli ei antanu mun olla läsnä. Yllätyin todella kun yks ryhmäläisistä sano tauon aikana ett "Miten sä Jaska näytät jotenki niin säteilevältä, ihan ku hehkuisit kokonaan? Mun piti jo heti alussa sanoa ett oot jotenki säteilevä". Voi mahoton sentään!

Naurahin ja sanoin sisältäpäin olevani tänään kaikkea muuta kuin säteilevä, kaukana siitä!!! Sitt aloinki taas miettimään, ett kuinka hyvä mä oonkaan salaamaan kaiken ja näyttelemään ihan jotain muuta. Voin rehellisesti sanoa olevani erittäin hyvä tuossa puuhassa, onhan mulla elämäni mittainen koulutus ja kokemus alalta! :D  Tai ehkä se tyttö vaan jekutti, halus olla ystävällinen ja siks sano jotain hyvää ja kaunista. Tai ehkä se tuntu vaan niin hämmentävältä kuulla itestä jotain sellasta, etenkin tuollasessa ympäristössä ja tuollaisten asioiden keskellä. Ehkä mä en kaikkien silmissä ookkaan niin likanen ja saastanen. Tai oompa, se ei vaan tiiä sitä millanen mä oon ja kuinka mätä.

Aaargh...menee hermo.