Huomenna olis terapia eikä mua vois just nyt vähempää kiinnostaa. Mun pitäis pystyä kertomaan sille rehellisesti mun voinnista mutt jotenki mä en vaan pysty! Ihan kuin joku sulkis mun suun ja antaa mun puhua kaunistellun version kaikesta. Mä kyllä tiiän ettei mua voija auttaa jos en pysty sanomaan mikä mulla on, mutt ehkä just siks mä en voi puhua. Ehkä joku mun mieleni osasista pitää suuni kiinni jotta en tulisi autetuksi ja parane. En mä kyllä usko ikinä paranevani.
Huomenna illalla olis myös sen vakauttamisryhmä toinen infoilta läheisille ja meen sinne tällä kertaa isän kans. Hermostuttaa siinäkin joku. Kaikki tuntuu niin helvetin turhalta! En tajua miks yhä kidutan itteeni ja juoksen kaikenmaailman terapioissa ja ryhmissä ja vetelen tabletteja naamaan kun en tuu toimeen mieleni ja maailman kans! Aiemmin mä halusin isäni tulevan infoiltaan jotta se sais vähän enemmän tietoa siitä mikä mua vaivaa, mutt nyt musta tuntuu ett ihan ku olisin joku näyttelyapina jota kaikki käy kattomassa ja kauhistelemassa, keräämässä tietoa ja ihmettelemässä. Mä oon friikkisirkuksessa.
Miten mä oppisin tulemaan toimeen tämän olon kans? Tai miten oppisin tulemaan toimeen itteni kans, miten hyväksyisin itteni? Mun viha itteäni kohtaan on suunnattoman suuri ja se kasvaa päivä päivältä. Mä en vaan pysty suomaan itelleni yhtään myötätuntoa enkä edes ajattelemaan anteeksiantoa kaikesta mitä oon tehny. Ehkä se just on tää syyllisyyden taakka joka mua painaa alemmas ja alemmas. Tätä toivottomuuden tunnetta on vaikea selittää niin ett joku ymmärtäis edes pikkusen kuinka paha mun on olla. Mä hymyilen kyllä ja varmaan näytän niin perkeleen iloselta ja reippaalta, mutt todellisuus on kaukana iloisuudesta. Epätoivo nakertaa mua pala palalta eikä musta lopulta jää jäljelle kuin muistot.
<3
VastaaPoista