Elämä on öistä merivettä.

Mistä mä kirjottaisin... Asiaa olis kyllä taas niin paljon mutt en löydä sanoja, eli siis se tuttu ongelma. Joskus oon miettiny ett olis niin paljon helpompaa tehä videopostauksia! Puhuis vaan päänsä puhtaaksi :) Vaikka idea usein houkuttaakin, niin ainakin vielä tää tuntuu paljon paremmalta (lue: turvallisemmalta) vaihtoeholta olla "kasvoton" ja kirjottaa.

Tätä kirjottaessa beijb on keittiössä ja puhuu siskonsa kanssa puhelimessa samalla kun väsäilee lihapullataikinaa. On ihana kuunnella näin sivusta kuin hyvät välit niillä on, sillä ne pystyy oikiasti jakamaan asioita ja puhumaan jopa tunteista. Beijb pitää yhteyttä paljon myös veljensä ja äitinsä kans. Onhan tuota välimatkaa kyllä aika paljon ett yhteyttä tulee pidettyä puhelimitse paljonkin. Monesti oon kyllä harmitellu sitä ett mä kuulen mun sukulaisista (en halua sanoa perheestä) paljon harvemmin kuin beijb omistaan vaikka mun sukulaiset asuu (liian) lähellä. Ja ei, mä en nyt itke äitini ja siskoni perään. Musta vaan tuntuu ett nyt kun pikkuveljenikin lähtee vuodenvaihteessa Libanoniin niin mulla ei oo ketään. Nyt mä tiiän ett joku saattaa alkaa siellä jo vilkuttelemaan ja huutaa mielessään "heeii, mä oon täällä" ja kiitos siitä <3. Mutt niin rumalta ja tylyltä kuin se kuulostaakin, niin ainoastaan sellainen joka on menettänyt perheensä voi ymmärtää miltä se tuntuu ja millaisen tyhjän tilan se jättää mun ympärille. Surettaa... Mä en ikävöi äitiäni tai siskoani, mä ikävöin perhettä jota ei koskaan ollutkaan. Tiiän olevani sen verran vahva etten heitä tarvi...siltikin tunnen surua.

Kyllä mä huomaan ett oon ottanu pieniä edistymisen askelia. Viime aikoina oon vaan havahtunu kunnolla tähän tyhjyyden tunteeseen, ihan ku millään mun tekemisillä tai sanomisilla ei olis mitään merkitystä, ihan ku mulla ei olis mitään väliä. Maailma pyörii paikallaan ja elämä jatkaa kulkuaan ilman muakin. Ehkä musta tuntuu ettei kukaan tarvi mua. Se on paha tunne. Se on tumman sinistä, saman väristä kuin öinen merivesi ja mä hukun siihen tunteeseen. En tiiä mikä tän olon on nyt aiheuttanu tai onko yhtään mikään. Mä vaan tunnen oloni öiseksi merivedeksi.

Vaikka jalat on työpäivän jälkeen väsyneet niin ajattelin kuitenkin lähtä hakemaan piristystä ulkoa, laittaa juoksulenkkarit jalkaan ja lenkkeillä paha mieli pois. Ehkä suru jäis syksyn matkaan.