Mihin suuntaan..?

Voi helkutti tätä touhua. Pari viime päivää on menny ihan hyvin, mutt tänään on alkanu vähän jo olemaan väsymystä ilmassa kaikesta yrittämisestä ja ihan vaan elämisestä. On kamalaa huomata ettei enää/ vielä jaksa niin paljoa kuin ennen, väsyn nopeammin ja tarvisin enemmän tukea... Kai mä yhä oon jonkinlainen "toipilas" elämäni suhteen.

Oon ottanu taas pari askelta kohti toisenlaista tulevaisuutta. En vielä hirveesti niistä kirjota sen enempää kuin ett hain syksyn yhteishaussa yhteen koulutukseen jonka voisin suorittaa työni ohella ja työssäoppimisien ajaksi saisin töistä anottua opintovapaata. Mietin kauan ett onko nyt oikia aika hakeutua opiskeluiden pariin, mutt sitt päätin yrittää sillä asia on pyöriny jo kauan mun mielessä ja voishan se olla ett mielenkiintoiset opinnot ja uudet kuviot tekis mulle ja mun mielelle hyvää. Toinen koulutus josta oon kiinnostunut ei kuulu yhteishaun piiriin vaan mitä ilmeisemmin siihen on "jatkuva haku". Olin sähköpostitse yhteydessä oppilaitokseen ja kyselin tarkempia tietoja koulutuksesta ja siihen hakemisessa, mutt vielä en oo vastauksia saanu. Täytyy siis odotella. Tuo ala olis myös opiskeltavissa työn ohella mikä onkin mulle oleellinen juttu sillä en halua joutua pelkälle opintotuelle, etenkin kun mulla on maksettavana omat terapiamaksut sekä tietenkin pojan joukkuekustannukset ja muut elämiseen menevät rahat.

Mä oon miettiny muutenkin elämääni...koko tätä touhua. Toivoisin niin kovasti ett sais alottaa uudelleen alusta, ihan kokonaan. Välillä, kuten nytkin, musta tuntuu ettei kukaan täällä huomais vaikka katoaisin tai oisin jossain muualla. Siksikin musta tuntuu etten mä kuulu tänne ja siksi haluaisin mennä jonnekkin ja alkaa muodostamaan elämääni uudelleen. Kai tuo opiskeluiden pariin meneminen tuo jonkinlaista "helpotusta" ja vie mua lähemmäs haluamaani tulevaisuutta. Tää tuntuu kyllä aika vieraalta ja tyhmältä puhua näin sillä ei tarvi mennä kauas aikaa taaksepäin kun halusin kuolla ja voi hyvinkin olla ett sellanen aika on vielä edessäkin, mutt just nyt musta tuntuu hyvältä yrittää muuttaa elämää paremmaksi ja koittaa saaha elämänhalua takaisin.

        Nykyään musta tuntuu yhä enemmän siltä, ett mussa on kaks eri persoonaa, se joka haluaa parantua ja jatkaa taistelua ja sitten on se toinen puoli, se joka on liian väsynyt ja haluaa luovuttaa. Niillä kahdella on sitten vielä niitä eri osasia joiden kans mä yritän tasapainotella. Vaikka mulla on nyt ollutkin parempi ajanjakso niin mun on myönnettävä, ett jos nyt tulis jostain isku vasten kasvoja tai puukkoa selkään niin tällä kertaa mä en enää nousisi. Suostun myöntämään olevani vielä sen verran heikoilla jäillä.