No niin, katotaas jos saisin tällä kertaa jopa kirjotettua jotain. Tää päivä ei oo ollu yhtään hyvä, tai noh...kyllä se alko ihan hyvin. Ja töissä meni ihan hyvin...ja mä luulin ett pärjäsin ihan hyvin. Mutt olin väärässä. Hölmösti luulin. Vaikka mä kuinka kuvittelin yrittäneeni niin näköjään kaikkea ei voi korjata. Mä en oo hyvä. Tai ehkä mun perusilme/perusolemus/peruspuhe/perusluonne on niin hankala ja vittumainen ett mut ymmärretään väärin tai annan vääriä viestejä. En tiiä mitä mun pitäis tehä... Tekis niin mieli huutaa koko maailmalle "ETTEKÖ TE SAATANA NÄÄ ETT MÄ YRITÄN!! MÄ YRITÄN NIIN PERKELEESTI!!!" Kaikki siis kaatu ja mut valtas pahin hyökyaalto aikoihin, ahisti mielettömästi ja "katosin" tästä hetkestä. Sitten mä...niinh... Eniten satutti just se ett mä todella luulin tehneeni oikein, luulin ett...
Musta alkaa tuntuun ett menetän tän elämän kokonaan mun hallinnasta. Mä en pysy tän sairaan maailman kyydissä! Hitto musta tuntuu ihan kuin...ihan kuin oisin pieni lapsi joka on saanu satikutia vaikka oli luullu olleensa kiltisti. Mulla on niin paha olla... voi taivas ett muhun sattuu. Mä räpistelen ja räpiköin, haukon henkeä ja yritän pysyä kii tässä päivässä mutt mä tunnen kuinka mun ote alkaa löystyyn. Voimat loppuu enkä mä jaksa huutaa apua.
Mä oon pahoillani tekstin sekavuutta, mutt tää kirjottaminen on tosi vaikeeta just nyt enkä löydä oikeita sanoja. Muutenkin mun mieli on niin sekaisin etten mä itekkään ymmärrä itteeni. Kohta pitäis taas mennä nukkuun sillä huomenna on taas aamuvuoro sekä sitä ennen täytyy laittaa poika turnausmatkalle Pohjoiseen, eli tosi aikainen herätys tiedossa. Mutt ku mä en halua mennä sänkyyn...en laittaa silmiä kii ja olla hiljaa itteni kans. Mä en haluais olla yhtään mitenkään.
Olipa kerran tyttö joka uskoi menninkäisiin ja halusi prinsessaksi. Maksuksi häneltä vietiin lapsuus. Hänet rikottiin, myytiin, revittiin ja liattiin. Elämänkumppaniksi sai traumaperäisen stressihäiriön, dissosiaatiohäiriön sekä masennuksen.Tarinalla ei ole vielä ollut onnellista loppua; hän on yhä rikki, mutta elossa.Nyt hän haluaa kertoa tarinansa siitä mitä tapahtui just sun selkäs takana. "Tästä mä kirjotan"-osion kautta pääset häntä vähän lähemmäs.
shh....
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Sun pitää hakea apua. Älä päästä tätä menemään enää syvemmälle.
VastaaPoistaTuntuu pahalta, että oon ollut niin kiireinen kouluni kanssa, etten oo ehtinyt käydä lukemassa täällä vähään aikaan. En osaa oikein sanoa muuta kuin että: sä olit kesäloman jälkeen paremmassa kunnossa kuin aiemmin - sun kroppa ja mieli vaatii lepoa ja taukoa arjesta! Sun pitää saada itsesi kasaan nyt ensisijaisesti.
Miten sulla on mennyt terapiassa? Onko sun lääkitystä korjattu?
Voi sua, elä nyt siitä huolehdi ettet oo ehtiny käydä sivuillani, luet kun se on mahdollista :) Mä tiiän ett tarvisin lepoa ja lomaa kaikesta, mutt en kestä ajatella mitään enkä uskalla oikiasti olla itteni kans. Pelkään ett pysähtyminen romahduttaa mut. Terapiassa menee ihan hyvin, mutt 45 minuuttia on niin lyhyt aika purkaa viikon aikana tapahtuneet asiat ja tuntemukset. Ehkä mä en oo ihan suoraan saanu kerrottua kuolemanhalustani ja peloistani, en kai ihan vielä pysty luottamaan terapeuttiin niin paljoa. :/ Lääkitys on ennallaan, sitähän lisättiin pari kuukautta sitten kun yöksi tuli myös Mirtazapiini. Mulla on kontrolliaika omahoitajalle ens kuun alussa, ehkä siellä olis hyvä palata tuohon lääkitykseen sillä nykyään musta tuntuu ett ajoittain katoan johonkin "toiseen" maailmaan. Kiitos tuestasi <3
Poista