What is real?

Jälleen yks iltavuoro takana. Oon miettiny asioita taas kerran, tänään lähinnä kaikkea opiskeluihin, töihin ja tulevaisuuteen liittyvää  Pelkään tän kaiken innostuksen ja taistelutahdon olevan pelkkää harhaa, jotain joka häviää aamun valjetessa ja unohtuu kokonaan ennen seuraavaa auringonlaskua. Entä jos tää on vaan joku illuusio jonka oikeanlainen lääkitys on mahollistanu?

Mikä oikiastaan on todellista? Se kai kun kykenee elämään ilman "apukeinoja" ja kaiken tuntee aidosti omassa kehossaan, omassa mielessään ja uskaltaa olla just siinä, vain ja ainoastaan siinä hetkessä, huokaista syvään ja todeta mielessään "mun on hyvä olla".

Tänään oon havahtunu ajatukseen tuen saamisesta ja asia ponnahti esille varmaan tuon opiskelun vuoksi kun mietin ett oisko musta siihen. Tänään oon tajunnu ett oon aina joutunu miettimään noin ja tsempannu ite itteäni jatkamaan. Helvetti kun se varmaan tuntuis hyvältä saada tukea tai luottoa vanhemmalta! Mulle on aiempien opintojen kohalla sanottu jopa niin jyrkästi ett mun kouluun meneminen on pelkkää rahan tuhlausta, etten mä pärjäis ja ettei musta siihen oo. Tänään oon siis miettiny, ett miltä se olis tuntunu jos olis saanu voimaannuttavan olalle taputuksen ja sanat "sä pystyt siihen kyllä" tai "hyvää koulupäivää". Miltä olis tuntunu kasvaa kannustavassa ja välittävässä ilmapiirissä? Ehkä mä silloin olisin edes vähän itsevarmempi enkä nytkin janoais tukea muilta. Mä en haluais jaksaa yksin, en haluais pärjätä yksin, aina näyttää kaikille ja todistaa niiden luulot vääriksi. Se on raastavaa! Ja kai mä siksi haluaisin jättää kaiken taakse ja alottaa jossain kokonaan alusta kaukana pahoista ihmisistä.