Toinen puoli tukehtuu.

Mä oon jumissa, kirjaimellisesti. Mä oon yrittäny alottaa kirjottamaan jo yli tunti sitten, mutt nyt vasta mä naputtelen näitä sanoja. Mieli on täynnä asiaa, mutt oon tukossa. En löydä sanoja enkä osaa oikeen kuvata tätä mitenkään. Mä oon niin jumissa, jäätyny. Mun piti lähtä salille ja pakkasin jo laukunkin valmiiksi, kunnes...totaalinen pysähdys. En voinu kuvitellakkaan astuvani ovesta ulos! Mieli huuteli "mitä helvettiä sä oikein kuvittelit, mihin luulit lähteväs, miks ihmeessä sä yhä yrität jotain". Mä en istuin hetken sängyn laidalla ja hengittelin lattiaan tuijotellen ja yritin saaha "olon" poistumaan. Mutt eih, mieli ei antanu periksi. Mä koitin selittää itelleni ett kunhan vaan pääsen ulos ja vähän rauhottuun niin vointi varmasti paranee ja pääsen meneen salillekin. Nousin, mutt en pystyny ajattelemaankaan ulos menoa. Kävelin asunnossa ympäriinsä, eteiseen en kuitenkaan päässy. Ihan kuin mun kehosta olis poistettu ulos menemisen-ominaisuus tai eteisen käytävälle olis ilmestyny joku näkymätön seinä. Mun on tosi vaikea selittää tuota tunnetta siten ett siitä oikiasti ymmärtäis sen etten mä vaan voinu mennä ulos. En osaa sanoa ett oliko ulkona jotain pahaa vai miks sinne ei voinu mennä, mieli kerto sen olevan huono juttu. Piiloutuminen olis kaikista parasta, niin se sano. Menin sitten olohuoneeseen tutulle paikalle sohvan kulmaan ja jämähdin siihen. Siinä oon yhä. Ennen pyöräilemään lähtöä beijb ihmetteli enkö lähtenytkään salille ja yritin selittää etten voinu, mutt eihän sellasta selitystä kukaan voi ymmärtää. Sain itkien sanottua ett oon jo pitkän aikaa yrittäny niin kovasti olla reipas ja tsempata itteni innnnostumaan asioista ja tekemään kaikkea, mutt nyt tuli stoppi ja mä en kykene menemään ulos. Nyt en vaan voi! Kyyneleet valu ja mua hävetti. Hävetti niin perkeleesti! Voi tajuton ett sitä ihminen osaa olla "vajokki"!! Hautasin kasvot käsien taa...halusin piiloon.

Tajuan olevani nyt se toinen puoli itestäni, se joka ei oo reipas ja ilonen "suorittaja". Nyt en oo se joka uskoo itseensä, muutoksiin, parempaan huomiseen ja taistelun jatkamiseen. Tää tunne alko syntymään myöhään eilen illalla kun ajeltiin kotiin päin Powerparkista. Mitä lähemmäs kotia tultiin sen pahemmaksi olo meni. Kattelin maisemia, laakeita peltoja, tummaa taivasta sadepilvineen ja vähitellen mua alko ahistaan, mun kädet hikos ja tuntu ett tukehun. Yritin keskittyä paikoillaan olemiseen ja olin hiljaa. Mutt mun sisällä mieli huusi "EI, EN TAHO TAKAS, ELÄ VIE MUA TAKAS, MÄ TUKEHUN SINNE, EN HALUA!" Musta todella tuntu ett ne tummat pilvet vyöryy mun yli.

Lopulta päästiin kotiin ja kello lähenteli jo keskiyötä. Kiireellä otin yölääkkeet jotta ne veis pahimman ahistuksen pois ja pystyisin auttamaan beijbeä sen tulehtuneen lävistyksen kanssa. Onnistuin hyvin vaikka taistelin itkua vastaan. Kun saatiin koru vaihdettua niin menin nopeasti sänkyyn ja aloin lukemaan. Yö meni miten meni...painajaisia taas.

Aamulla heräsin ja olo oli jotenkin kireä. Tein kaikkeni jotta päivästä tulisi mukava, halusin "pärjätä" ja olla ilonen. Kastelin takapihan kukat ja tein ruokaa. Pidin itteni kiireisenä ja koko ajan mietin mitä tekisin seuraavaksi sillä en halunnu pysähtyä aloilleni. Lähettiin beijben kans pyörällä kierteleen kirppareita ja nautin siitä. Aurinko tuntu hyvälle iholla vaikka tuuli olikin välillä aika kylmä. Kotiin tullessa jotain tapahtu...mieli alko mustumaan. Söin vähän välipalaa ennen suunniteltua salille lähtöä ja sanoin beijbellekin ett on ärsyttävää kun mieli menee laidasta toiseen. Sen kummemmin en taaskaan osannu selittää. Siitä sitt nousin ja aloin laittamaan salikamoja valmiiksi kunnes jämähdin.

Mä niin oisin mielummin se toinen puoli itestäni...Siihen ei satu.