Tänään oli taas vaihteeksi huonompi päivä, vaikkakin alku näytti ihan hyvältä. Mä en ymmärrä mistä mun saamat epätoivon "pelkokohtaukset" oikein saa alkunsa. Tänään siis tuli taas sellanen ja silmät on yhä itkusta kipeät. Onneks beijbellä oli aikaa puhua mun kans sen pahimman tunnetilan yli vaikkakin mun juttelu oli lähinnä luovuttamista ja itkun sekaista "en jaksa enää"-juttua. Halusin lopettaa terapian sillä koin vääryytenä sen, ett muhun tuhlataan niin paljon rahaa kun eihän sitä ees tiiä paranenko mä ja kauan siihen menee. Parkuin, ett nytkin mä oon nelisen viikkoa ollut ilman terapiaa ja tässä yhä oon. Enhän mä kyllä kovin hyvin oo voinu, mutt kuitenkin, tässä oon.
Ens viikolla pitäis palata töihin ja mua kauhistuttaa sekin, ja samalla viikolla käynnistyy myös terapiakin. Musta tuntuu ett oon jo nyt niin saatanan väsyny niin miten tuun jaksamaan... Mulla on suuri pelko siitä ettei se tuu onnistumaan.
Musta on alkanu yhä enemmän tuntumaan siltä ett elämä on epäreilua. Vaikka mua oltais rangaistu mun pahoista teoista niin mielestäni mä oon jo tuomioni kärsiny ja saanu ansioni mukaan. Tää alkaa olemaan jo vähän liian raskasta ja kun tätä pitää jaksaa päivästä toiseen niin väsymys vie väkisinkin voiton. Eikö mikään riitä..? En mä oo ansainnu näin paljon kaikkea...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun luit ja kuljit hetken kanssani. Arvostan jos jaat myös sanan tai toisenkin <3