Menneisyyden pakoilua ja likaisia huokauksia.

Mun mieli vetelee kunnon vuoristorataa ja oon kai ku tuuliviiri! Tänään oon saanu pidettyä itteni kuitenkin kohtalaisen hyvällä mielellä, mutt myönnän etten mä oo paljoa antanu mielelle lepoaikaa jotta se ehtis tuputtaa mulle pahuuksia. Aamukahvin ja aamupalan jälkeen aloin hieman touhuamaan...pesin pyykit, laitoin tiskit, imuroin ja luutusin lattiat, pesin wc:n ja kylppärin, pyyhkiin pölyt joka huoneesta ja kävin beijben kans lenkittään koirat. Mun oli pakko pysyä liikkeellä ja touhuta jotain. Se auttaa mua kestämään sitä outoa oloa, sitä ett jotain pahaa tapahtuu jos pysähyn ja annan sille mahollisuuden. Se on ihan ku kilpajuoksua, keino selvitä. Heti kun istuin hetkeksi alas niin musta tuli levoton ja aloin katteleen ympärilleni ihan kuin ettien vielä jotain joka "pelastais" mut paikallaan ololta. Päätin keittää kahvit ja alettiin beijben kans pelaan pleikkarilla ennen nyrkkeilemään lähtöä. Se vei mut hetkeksi pois kilpajuoksusta. Hetkeksi unohin kaiken.

Tänään kävin siis nyrkkeilemässä pitkästä aikaa ja oli aivan mielettömän ihanaa! Tunsin kyllä kropassa etten oo aikoihin käyny säkillä sillä se oli uskomattoman raskasta ja hiki valu aivan kuin saavista kaatamalla. Samalla kuitenkin nautin jokaisesta sekunnista. Loppuvenyttelyitä suoritettaessa meinas käydä köpelösti, sillä mun vieressä säkillä oli sellanen vähän vanhempi mies joka huokaili venyttelyiden mukana erittäin voimakkaasti. Mun korviin se hengitys kuulosti kamalalta, se oli kuin oikein hidasta ja puhisevaa...sellasta uuaaahhhh-ääntelyä! Mä yritin suorittaa vain omaa juttuani ja unohtaa tuon miehen ja sen huohotuksen, mutt koittaessani keskittyä mä laitoin silmät kii kun ajattelin siten sulkevani sen mieleni ulkopuolelle. Siinä meinas kuitenkin käydä just päinvastoin ja aloin vajota muistoihin. Räväytin nopeasti silmät auki ja tuijotin suoraan eteenpäin hokien mielessäni "oon nyt salilla, täällä ei oo mitään pahaa, oon salilla, oon turvassa, ei tarvi pelätä..." Vaikka yhä kuulin tuon miehen voihkinnan niin silti sain pidettyä itteni kasassa ja sain venyteltyä loppuun. Näin jälkeenpäin ajatellen oon kyllä aika yllättyny siitä kuinka hyvin selvisin.

Kun aloin kirjottaan tätä postausta niin samoihin aikoihin alko TV1:ltä tunnin mittainen ohjelma ihmiskaupasta jota katoin tässä samalla. Ohjelmassa seurattiin Afrikasta tulleita naisia jotka oli myyty ympäri Eurooppaa, ja päätyneet Norjaan. Noilla naisilla oli todella raskaat taustat mutt siitäkään huolimatta heitä ei voitu auttaa kovinkaan paljoa. Vaikka naiset olivat ilmiantaneet parittajansa se ei taannut heille suojaa eikä turvapaikkaa. Erään poliisin haastattelun aikana kävi hyvin selväksi ettei ihmiskauppaa vieläkään haluta nähä oikeana ongelmana, eikä "nuo kaukaa Afrikasta" tulleet ihmiset oo meijän läheisiä eikä niiden asiat kuulu meille, niitä ei oo meille olemassa. Mutt perkele ku ne on olemassa ja ne ongelmat on olemassa. Se on niin totisinta totta! Usein erehdytään ajattelemaan, ett täällä sivistyneissä ja edistyksellisissä Pohjoismaissa kaikki on hyvin ja oot turvassa, mutt ei se välttämättä niin ole. Mutt pitäis olla. Aloin väkisinkin miettiin, ett miten mun tapauksessa kävis. Vaikka mä en joutunut olemaan kadulla vaan sain kokonaisen huoneen sisätiloissa ja vaikka sain olla omassa kotimaassani eikä mun tarvinut ite hankkia asiakkaitani, niin olisiko siinä tapahtunut rikosta? Vaikka mun tarina on erillainen kuin muista maista tulleet prostituoiduiksi pakotettujen naisten, niin silti mä mietin, ett otettaisko mut tosissaan? Olisinko mä turvassa jos ilmiantaisin ne? Vai olisiko mulla tarpeeksi todisteita, miten yleensäkkin saisin todistettua sanani tosiksi?

Ohjelmaa kattoessa tunsin ymmärrystä noita naisia kohtaan, etenkin siinä kun puhuttiin naisten keinoista hankkia elantoa ilman koulutusta, työtä tai kattoa pään päällä. Edelleen sanon, ett vaikka mun menneisyys on täysin erillainen kuin heidän, niin jotenkin samaistuin heihin. Moni nainen on tullut hyväksikäytetyksi niin pitkän aikaa, suurimman osan elämästään etteivät he tienneet muuta keinoa elää kuin "kehonsa kautta". Ei he tienneet muusta, eivät osanneet muuta. Mä tunnistin itteni...

 Voinko mä koskaan oppia elämään kuten muutkin, oppia hyväksymään ja arvostamaan itteäni sekä mun vartaloa? Se tuntuu todella kaukaiselta, lähes mahottomalta. Vaikka en tiiä kuinka realistista se on niin ainakin mä voin toivoa niin kauan kun oon elävien kirjoissa.

Ehkä jonain päivänä mä oon ehjä ja puhdas.