Lapsellista vanhemmuutta.

Eilen isä soitti ja pyysi poikaa tänään sen kaveriksi kattomaan jotain jalkapalloturnausta ja ett poika vois sitt halutessaan jäähä sen luo yökylään. Halushan se ja tänään sitt saatoin pojan pyörällä puoleen väliin matkaa. Heti sen jälkeen kun käännyin polkemaan takas kotiinpäin mulle tuli ihan kumma tunne. Sellanen outo tyhjyys, ett "noh, mitäs sitte..". Tuntu ett taas mä annan pojan muualle vaikka sehän on mahtava ett poika saa viettää aikaa pappalassa. Tunnen itteni taas paskaksi äidiksi vaikka isä ite soitti ja pyys poikaa sen luo. Mä en ymmärrä miks morkkaan ja syytän itteeni kaikesta!! Alkaa jo ärsyttään ja väsyttään itteeniki kun en voi enkä osaa ottaa rennosti, nauttia ja levätä. Oon vittuuntunu itteeni!

Käytiin beijben kans ostaan karkkia ja katottiin Netflixistä Orange is the New Blackia. Aluksi oli mukavaa mutt vähitellen joku alko kiristään mun mieltä ja muistutteleen mua pojasta, se joku kuiskutteli "Sä saatanan laiska paska siinä vaan makaat ja mässytät karkkia ja poikas on toisten hoijettavana, luuseri kun ei oman lapsensa kanssa vietä aikaa, hyi vittu mikä ällötys". Tuollasten jälkeen oli enää aika hankala keskittyä seuraamaan ohjelmaa. Mun mieli saa mut tuntemaan huonoa omaatuntoa ihan kaikesta ja syyttämään itteeni huonoksi vaikka mulla ei olis asioihin osaa eikä arpaa! Yritin rauhotella mieltäni selittämällä, ett pojalla on siellä mukavaa kun saavat papan kans pihalla harjotella uusia salibandykikkoja kuten poika oli suunnitellu, käydä jalkapalloturnauksessa ja syyä jäätelöä torilla, viettää miesten iltaa kaikessa rauhassa ennen kuin koulu ja säbäkausi alkaa. Yritin selittää, ett isä itse soitti mulle ja SE pyys multa, SE halus pojan sen luo, MÄ EN ollu ite soitellu enkä poikaa ollu kenenkään luo työntämässä. Mut ei, mieli ei rauhotu. En tiiä mitä mun pitäs sille sanoa?! Mitä se haluaa kuulla?!

Nyt mä sitt tässä istun tutulla paikalla sohvan kulmassa ja juon iltakahvia huonon omantuntoni kans. Beijb lähti käymään kaupassa kun kuuli mun mainittevan ett kahvi loppuu vaikka se ei ite ees kahvia juo. :/

Mä oon kamppaillu omantuntoni kans tosi kauan ja varmaan edellisistä postauksista on käyny selville etten mä koe ansainneeni mitään, ja kaikki muhun liittyvä on tuhlausta. Niin mä tuossa sitt mietin, ett liittyyköhän tääkin siihen samaan juttuun, eli ett mä koen olevani heti huonona äitinä jos poika on jossain muualla ja mulla ois (itsekkäästi) aikaa itelle, aikaa levätä tai tehä jotain. Hmm...en tiiä. On hankalaa kun ei tiiä mikä on oikeutettua, siis ett oonko mä itsekäs jos nautin omasta ajasta ja jos vaikka joisin lasillisen viiniä vai miten mun kuuluu olla. Mä taijan olla aika alussa ihmisenä olemisen opettelussa. Oon siis totaalisen hukassa!

Mun mieltä rauhottaa vähän se, ett ollaan joko maanantaina tai tiistaina (kumpana päivänä ei sada) menossa päiväksi riekkumaan PowerParkkiin joka on pojan ehottomasti mieluisin huvipuisto ja myös mun. Me ollaan molemmat samanlaisia huimapäitä ja kummatkin ootetaan sitä päivää. Poika tuli yks päivä kertomaan ettei malta oottaa PowerParkkiin pääsyä ja kokeilemaan uusia laitteita ja oli jo miettiny vaatteetkin valmiiksi. :) En voinu muuta ku ihastella tuota ihanaa lapsenmielisyyttä ja aitoutta.
Monesti oon huomannun pojassa jo murrosiän vinkeitä ja "äiti on natsi tosikko"-juttuja, mutt on ihana vielä nähä noita tuollasia lapsen juttujakin, kuinka uskaltaa tulla kainaloon kihertään ja kertomaan kuinka paljon jännittää! :D Siitä päivästä tulee varmasti mukava, tekee kaikille hyvää. Beijb ei uskalla juurikaan laitteisiin tulla, mutt on kyllä hengessä mukana. Ihana ett se jaksaa koko päivän katella mun ja pojan viiletystä kieputtimesta toiseen <3

Monesti oon vertaillu (joo tiiän ettei sais) itteäni muihin äiteihin kun ollaan huvipuistoja kierrelty, ett mä en oo yhtään kuten muut. Toiset äidit istuu penkeillä ja pyyhkivät kilpaa serveteillä lasten suupieliä jäätelöstä huolestuen ettei nätit vaatteet vaan sotkeennu, kun mä taas... Noh, mä en oo ihan sellanen. Emmä sitt tiiä oonko mä liian lapsenmielinen vai elänkö vasta nyt lapsuuttani, mutt multa se tuntuu hyvältä riekkua laitteissa yhessä pojan kans ja heittäytyä hetkeen. Sitä samaa mä tein kun veljeni oli pieni ja Suomen Tivoli tuli kaupunkiin; mä veljeni sinne aina vein ja menin jopa niihin pienen pieniin autojuniin veljeni "turvaksi". Mulle on kyllä aina ollu tärkeetä antaa pienille uusia kokemuksia ja muistoja. Ja nyt mä huomaan ett selittelen äitinä olemista omalla tavallani ja etin oikeutusta nauttia huvipuistoista!! Voi helvetti mua... Miks en koskaan voi tyytyä vaan sanomaan ett mä oon tällanen ja just siks. PISTE. Mä en siis todellakaan osaa antaa itteni olla omanlainen... Mä kai vaan...hmm...emmä tiiä. Mutt oikeesti, kuinka moni noista "paremmista piireistä" tulleet sivistyneet ja siistit äidit muistaa kuinka hyvältä vei maistui kastelulaitteesta hörpättynä?!