Pakoon ja piiloon häpeältä.

Jokunen päivä on vierähtäny viime kirjottelusta. Yksinkertaisesti ei vaan oo ollu aikaa päivittää kuulumisia sillä oon ollu paljon menossa, lähinnä töissä ja terapiassa ja töissä ja kotona äkkiä nukkumassa ja sitt taas töissä. Toisaalta hyvä juttu eet oon ollu kiireinen mutt mä tiiän ett teen sen tahallaan jotta en joutuis pysähtymään ja ajattelemaan. Pelkään huomaavani jotain tai pelkään romahtamista. En uskalla uskoa tämän hyvän mielen olevan totta. Entä jos mä vaan kuvittelen..? Yks päivä huomasin ett mulla on kiire hyödyntää noita hyviä hetkiä kaikin mahollisin keinoin ja jotenkin saavuttaa jotain, tehä jotain tai laittaa elämääni johonkin suuntaan jotta nurkan takana odotteleva romahdus ei sais mua kokonaan kaadettua. Hölmöä... Tää positiivinen ajattelu ja ilosemman asenteen opettelu tekee mut entistä väsyneemmäksi. Tää on aika raskasta. Epäaitoa.

Kävin keskiviikkona ottamassa tatuoinnin josta puhuin viime kerralla. Kuvasta tuli ihana, täydellinen. Sanoin Maestrolle ett ymmärrän ranteen olevan siinä kunnossa ettei arpia saa piiloon, enkä toisaalta tunne siihen tarvettakaan, mutt tatuointi tekis siitä edes hitusen sievemmän. Nyt arpien vierellä lentelee lintuparvi joka alkaa siitä puolipisteestä. Kuva on ihan kuin tarkotettu mun iholle. Maestro menee piipahtamaan Helsingissä ja tulee takas n. kuukauden kuluttua jolloin tarkotus oli lisätä väriä, sillä se ei halunnu liiaksi rasittaa ihoa yhellä kertaa. Laitan kuvaa kunhan saisin lisättyä kännykästä kuvan koneelle (sehän vaatiikin paljon..) Jostain kumman syystä en saa lisättyä kuvia postaukseen jos kirjotan kuulumisia kännykällä. Ärsyttävää! Mutt nyt jälkikäteen oon uskomattoman huojentunu ett sain pidettyä pääni "Pahaa" vastaan enkä antanu periksi vaikka tunsin itteni luovuttajaksi koska halusin yrittää taistella. :/  Mä olin (innolla) oottanu tatuoimisen tuottavan kipua, mutt ei. Beijbkin varotteli mua ett ranne voi olla kivulias paikka, mutt ei. Kyllä mä siis tunsin neulan pistelevän iholla mutt...siihen se jäi. Mä olin aamuvuoron jälkeen vielä väsynytkin ja siinä tasaisessa hurinassa meinasin nukahtaa. Naureskelin siinä ett tatuoiminen ennemminkin rentouttaa mua ja tuottavan nautintoa kuin olisi kivuliasta. :D Kiitos vielä Maestrolle.

Torstaina oli terapia ja siellä puhuttiin paljon irtipäästämisestä ja peloista joiden kanssa oon paininu pojan lähdettyä koulureissulle. Käytiin paljon omia lapsuuden tapahtumia läpi ja nyt ymmärrän omaa käytöstäni vähän enemmän. Nyt mä osaan jotenkin hyväksyä myös sen, ett mä oon äitinä tällanen joka huolehtii ja on erittäin kiinnostunu lapsen liikkeistä, tekemisistä ja touhuamisista. Mä haluan antaa pojalleni vapauden kokea uusia juttuja ja nauttia lapsuudesta ilman huonoa omaatuntoa. Kerroin terapeutille muistavani kuinka lapsena kouluissa kaikki selailivat Kesäfiillis-lehtistä joka kaikille koululaisille jaettiin enen kesälomaa ja samaan aikaan kun kaverini suunnittelivat mihin menevät niin mä leikkiin mukana, ett mihin menisin jos saisin. Tiesin etten koskaan mihinkään pääsisi mutt halusin olla ilossa mukana ja leikin. Kerran olin parhaan kaverini kanssa suunnitelleet ett mentäisiin viikonlopun kestävälle ratsastusleirille joka ei olisi edes maksanut paljoa. Ajattelin iloisena saavani varmasti luvan sillä en olisi kauaa kotoa pois eikä se maksaisi paljon mitään! Muistan niin elävästi sen lapsen innostuksen joka sisälläni silloin pulppusi! Kysyin äitiltäni lupaa ja vastaus oli tyrmäävä "Mistähän helvetti kuvittelit saavas ne rahat?! Minä saan niska limassa paiskia töitä ja sitten ollaan koko ajan kinuamassa kaikkea mutt ikinä ei olla mitään valmiita tekemään!! Aina pitää vaan saaha ja saaha! Senkun menet mutta et mun rahoilla!" Siskoni kohalla noita sanoja ei kuultu. Se sai harrastaa kaikkea...sillä oli välineet ja vehkeet kaikkeen. Se reissasi kaverinsa perheen mukana ympäri Suomea, oli leireillä ja sai kaikkea. Mä olin kotona ja podin huonoa omaatuntoa itsekkyydestä. Häpesin olemistani.

Tuo häpeän kokeminen elää yhä erittäin voimakkaasti. Aina kun mieleen tulee jokin asia mitä haluaisin, toivoisin tai vain unelmoisin niin ensin tulee häpeä omasta halustani, häpeä siitä ett haluaisin jotain itelleni. Tuon asian kanssa painin lähes päivittäin ja jopa uutta ripsiväriä ostaessa alan selitteleen beijbelle todella tarvitsevani sitä edellisen kuivuttua jne. :/  Kaikkeen täytyy olla selitys.Terapiassa käytiin noita  tunteita läpi ja pelkoani siitä, ett oon kuvitellu olevani samanlainen kuin oma äitini koska en osaa päästää pojastani irti. Huomasin olevani kaukana omasta äidistäni. Eihän se, ett mä itken huolestuneena "eron hetkellä" tarkota sitä, etten mä antais pojan lähteä. Tottakai mä annan ja oon ilonen siitä ett poika ite haluaa ja uskaltavaa lähteä. Oon vihanen siitä kuinka huonoksi oon oppinu tuntemaan itteni jo lapsena. Mulla ei ikinä ollu mitään väliä. Ja vaikka kuinka yritin uskotella olevani oikiasti sadun soturiprinsessa niin aina mä tunsin itteni turhaksi. Eihän mua edes sanottu söpöksi eikä sieväksi kuten siskoani. Olin pallero makkaramaakari eikä musta koskaan tulis mitään. Niin uskon yhä aina huonona hetkenä. Kai mä vaan kaipaisisin vähän huolenpitoa... (taas tuli itsekäs paskiainen olo)

Tänään on onneksi se päivä kun poika tulee takas kotiin, vaikkakin ovat koululla vasta joskus klo. 22-24 välillä. Tuijotan koko ajan kelloa ja ootan ajan kuluvan! :) Huomenna me tehään yhessä jotain kivaa! Illalla käyn istuun iltaa kaverin luona ja parantamassa maailmaa.

Paljon olis ollu vielä asiaa mielenpäällä, mutt alko vähän ahistaan nuo muistelut lapsuudesta. Millonkohan mä pääsen niiden asioiden yli..? Miks en voi tuntea itteäni hyväksi ja arvokkaaksi?