Huomenna olis terapia ja en oikein tiiä millä mielillä asiaa odottelen. Mä tiiän terapeutin kysyvän miten mun kesä on menny ja tiiän, ett mun pitäis rehellisesti kertoa tuosta huonosta jaksosta joka mulla oli. Mutt jostain syystä mä en haluais...en tiiä miks. Kai mä pelkään, ett kun puhun asiasta niin ne tunteet uudelleen herää ja vajoan takas pimeyteen. Mua pelottaa ett koen ja tunnen sen tuskan uudelleen.
Tänään tajusin myös erään asian jonka oon kyllä tienny, mutt en oo huomannu sen koittavan pian. Kyse on siis poikani vaellusretkestä jonka ne tekee koulussa luokkansa kans. Vaikka retkeä lähtee vetämään eräs erittäin kokenut ja pätevä vaeltaja ja opettaja muiden huoltajien kanssa niin mua hirvittää... Ne lähtee sinne 23.8 ja tulevat 28.8. Mä en oo ikinä tainnu olla pojasta erossa noin pitkään...ja ne menee vielä niin kauas, ylös Suomineidon käsivarteen. Poika pärjää kyllä, en sitä epäile hetkeäkään ja odottaa reissua innolla. Mun on vaan niin vaikea päästää irti...
Terapiassa me ollaan puhuttu paljon ja tullaan puhumaan vielä usein just tuosta irti päästämisestä ja tilan antamisesta, sillä tuun törmäämään asiaan monta kertaa nyt kun poika alkaa olemaan murrosiän kynnyksellä ja kokeilemaan omia siipiään. Mä en haluais millään myöntää pojan olevan jo niin iso ettei tarvitse äitiä ihan koko aikaa, mun on vaikea myöntää pojan kasvavan. Tottakai mä haluaisin kasvattaa pojasta itsenäisen ja reippaan nuorukaisen, mutt ongelma onkin just siinä miten löydän sen kultaisen keskitien antaa vapauksia ja vastuuta sopivasti. Miten osaisin luottaa siihen, ett poika on turvassa vaikka en koko aikaa häntä voisi vartioida ja suojella?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun luit ja kuljit hetken kanssani. Arvostan jos jaat myös sanan tai toisenkin <3