Mua on koko aamun ja tän ajomatkan ajan vaivannu tuo mistä kirjotin edellisessä postauksessa. Eli mä oon käännelly ja väännelly asiaa ympäri ja yrittäny miettiä eikö mitään olis tehtävissä jotta pystyttäisiin edes hitusen laittaan vastaan tuollaselle rikollisuudelle. En siis edelleenkään suostu nöyrtyyn tuon asian eessä, en perkele. Mä en vaan vielä oo keksiny ett millä keinoin, mitä kautta ja miten tällanen yks ihmisenkakara saa äänensä kuuluviin. Sanottavaahan mulla on, mutt miten se tavottais oikeat ihmiset ja vielä niin, ett siitä olis joku hyöty ja tarkotus ja ehkä jopa sais jotain muutosta aikaan. Mä haluaisin jollain tavalla pitää huolta nuoremmista, kertoa todellisesta maailmasta tai olla vieressä kulkijana sille jolle tuo todellisuus on jo tuttua.
Jos mä saisin jollain keinoin vietyä hitusen viestiä eteenpäin niin musta tuntuu, ett pystyisin jossain määrin hyväksymään itteni ja menneisyyteni vähän paremmin, sillä voisin ajatella etten oo joutunu kokemaan sitä kaikkea turhaan. Ehkä mä haluaisin ajatella, ett mun tarinalla joku toinen vois pelastua. Suuria haaveita, mä tiiän. Mutt ei kai täysin mahotonta.
Tiedän tunteen. Vaikka mulla ei olekaan mitään niin radikaalia pahaa taustalla, mutta haluaisin kertoa oman tarinani, köyhyyden ja mielenterveysongelmien, rikkinäisen perheen tarinan. Jos sitä myötä joku muukin uskaltautuu hakemaan apua tai hyväksyy rikkonaisuutensa tai ymmärtää läheisensä ongelmia paremmin, hyvä niin. Uskallan ehkä tässä kommetissa sanoa, että hain nyt sosiaalialalle ja pääsin sosionomikouluun, mikä on myös osa mun henkilökohtaista agendaa auttaa ihmisiä. Oon lukenut yliopistolla jo sosiaalityötä vähäsen, ja siellä tuli vastaan useammassa yhteydessä, että ne, joilla on itsellä mielenterveysongelmataustaa, hakeutuu muita useammin sosiaali- ja terveysalalle töihin, ja ylipäänsä auttamistyöhön. Muistan lukeneeni, että säkin kuulut tähän joukkoon. :) En tiedä millä perusteella olet uravalintasi tehnyt, mutta ennen kuin oot täyin parantunut, voit auttaa ihmisiä työlläsi. Myöhemmin voi miettiä enemmän sitä, miten pystyt ennaltaehkäisemään asioita. Ensin sun pitää kuitenkin pystyä terapiassa käsittelemään itse sun tarinasi.
VastaaPoistaMuistelit aivan oikein, mä oon yheltä ammatiltani lasten ja nuorten erityisohjaaja ja toiselta lähihoitaja, suuntautunu mielenterveys- ja päihdetyöhön. Valmiuksia siis olis työskennellä kipeiden ja arkojen asioiden kans, mutt tiedän etten tällä hetkellä pystyis suhtautumaan työhön ammatillisesti koska oma eheytyminen on vielä pahasti kesken. Työskentelen toisessa sydäntäni lähellä olevassa paikassa, hoivaosastolla. Kuoleman kohtaaminen on mulle erittäin luonnollista ja "helppoa" :) haaveena olis jatkaa opintoja pidemmälle. Mulla on kuitenkin suuri halu ja tarve tehä kuitenkin jotain rikkoutuneiden ja yksinjääneiden lasten ja nuorten eteen, mä niin haluaisin nostaa nuo "vaietut aiheet" kaikkien tietoisuuteen jolloin myös muutokset olis mahdollisia. :)
PoistaIteki mietin välillä samaa, että miten pystyis auttaan muita saman kokeneita.
VastaaPoistaSamaa pohdintaa siis käydään. Ite kun muistaa oikein hyvin sen häpeän ja yksinäisyyden tunteet niin ei halua kenenkään lapsen/nuoren joutuvan kokemaan samaa.
Poista