Raakile ja naisena olemisen tuska.

Raskas päivä...eikä taaskaan kyyneliltä oo vältytty. Mutt palataan nyt vähän ajassa taaksepäin ja ensimmäiseen terapiakäyntiin kesätauon jälkeen. Muahan ahisti alussa mennä kertomaan kesän kuulumisia terapeutille sillä mulla ei ollu mitään hyvää kerrottavaa. En tienny miten saisin kerrottua itsetuhoisuudesta, ahistuksesta ja epätoivosta jota tunsin ja kai mä tavallaan ajattelin olleeni huono asiakas koska en ollu pärjänny. No lopulta kävi kuitenkin hyvin ja sain kerrottua asioista. Terapeutti sano, ett mun tapauksessa tuo romahdus oli aika odotettavissa oleva reaktio sillä niin paljon asioita oli tapahtunu just ennen taukoa ja moni asia jäi vielä keskeneräisiksi, sekä samaan aikaa tauolle jäi sekä terapia ett vakauttamisryhmä jotka on ollu mulle tukiverkkona. Ja sitt olin vielä lomalla töistä jolloin kaikki normi arkirutiinit jäi sivuun ja oli aikaa miettiä kaikkea. Mulla se vain laukas pelon yksinjäämisestä, hylätyksi tulemisesta ja traumat tuli todellisiksi. Mä elin kaikkia kokemuksia uudelleen. Muistot raateli mua enkä mä voinu luottaa kehenkään. En mä voinu ees uskoa kenenkään auttavan tai edes välittävän. Mä en vaan kyenny näkemään/tuntemaan/ymmärtämään/uskomaan.

Terapiassa me käytiin läpi sitä tunnetta mitä kesällä tunsin. Juteltiin siitä ett kuka sitä pelkoa tunsi ja mtä se pelkäs. Mä olin aiemmin vain ajatellu ett mua ahisti ja pelotti, mutt aika pian me löydettiin sille epämääräiselle tunnemöykylle hahmo...se oli Raakile. Raakile on tullu hylätyksi ja satutetuksi, hän on pieni alaston heikko tyttö joka on verisillä naarmuilla kauttaaltaan. Hänellä on kylmä ja on yrittänyt käpertyä pieneksi kasaksi lämmittääkseen itseään. Hän ei puhu, hän vain on ja nyyhkyttää, vapisee pelosta ja väsymyksestä. Hän ei enää uskonut selviävänsä vaan oli luovuttanut. Voimia ylösnousemiseen ei enää ollut. Mä näen tuon Raakileen. Kesällä mä olin se, nyt mä näen sen. Kesän romahdus autto mua löytämään Raakileen, sillä en mä olis tajunnu pohtia tuntemaani tuskaa sen tarkemmin ja ymmärtänyt sillä olevan joku aiheuttaja ja merkitys. Nyt mä sitt työskentelen Raakileen kans päivittäin. Terapeutti sano, ett aiemmin kukaan ei oo kyenny auttamaan ja suojelemaan Raakiletta, mutt nyt sillä on mut, mä aikuisena. Mä pystyn aikuisena suojelemaan "muistoani" ja auttamaan Raakiletta. Tuo tieto oli jotenkin uskomattoman järisyttävä... Nyt mä koen ett mun on helpompi käsitellä ja tulla toimeen tuon tunteen kans kun sillä on hahmo, se on jotenkin "todellisempi".

Nyt sitt tähän hetkeen... Tiistaina terapiassa kerroin töissä olevasta mieshoitajasta joka ahistelee ja kuvittelee mitä ihmeellisempiä juttuja. Annoin tulla aivan kaiken ja terapeuttikin oli sitä mieltä ett se mies on sairas, sillä on sairaalloinen pakkomielle musta ja kaikenlainen ahistelu/yhteydenotto/ehottelu ja häirintä täytyy saaha loppumaan. Mä kerroin ett koen asian niin, ett ihan kuin kaikki lapsuuden ja nuoruusajan tapahtumat alkais taas uudelleen ja vaikka en ole avuton ja puolustuskyvytön lapsi niin koen avuttomuutta siinä kun toinen ei lopeta fantasioitaan vaan olen hänee vapaata riistaa sillä jo pelkkä mun läsnäolo tai tervehtiminen saa hänet suorastaan orgasmin partaalle. Musta siis tuntuu ett se paskiainen käyttää mua vaikka ihan vaan oltais samassa työtilassa  enkä mä voi asialle mitään! Musta tuntuu ett se tekee pahaa Raakileelle. Mun on kyettävä suojelemaan sitä, mutt mä en tiiä miten.

Tänään kun beijb oli viemässä mua töihin ja ajettiin työpaikan pihaan niin tunsin välittömästi jotain pahaa mun sisällä kun näin sen paskiaisen moottoripyörän pihalla. Iletti!! Beijb koitti kai rauhotella mua ja kehotti mua olemaan huolehtimatta ja ett se saatais kyllä loppumaan. Siinä vaiheessa mun sisällä riehu jo paniikki ja olin kuin tuomiolle kävelemässä. Kyyneleet tuli silmiin ja nousin nopeesti autosta jotta mun itkua ei nähtäis. Päästessäni pukuhuoneeseen mä itkin. Onneksi olin yksin joten ei tarvinnu selitellä kenellekkään. Aika pian piti  kyllä kyyneleet pyyhkiä ja pukea työkamppeet päälle. Pelotti niin helvetisti mennä osastolle ja sydän hakkas...

Koko iltavuoron ajan mä oon pitäny itteni kiireisenä jotta en joutuis olemaan samoissa tiloissa sen paskiaisen kanssa. Ruokatauonkin pidin tosi lyhyenä. Mä tiesin etten vois olla samassa huoneessa sen kans. Mitään ei työpäivän aikana tapahtunu ja sain olla rauhassa. Ei tää kyllä voi näinkään jatkua ett töissä joudun pakoilemaan jotain ja olemaan varpaisillaan sekä pitämään itteni helkutin kiireisenä! Oon nytkin aivan tolkuttoman väsyny! Ja huomenna olis vielä toinen samanlainen ilta tulossa... Kaima laitto tänään viestiä ja muistutti, ett tarpeen vaatiessa mä voisin hakea paskiaiselle lähestymiskieltoa. Se alkaa olemaan aika varteenotettava vaihtoehto, sillä en mä jaksa pelätä ana kun menen liinavaatehuoneeseen, lääkekansliaan tai ihan mihin vaan ett entä jos se tulee taas mun perässä... Helvetti mä alan taas vihaamaan itteeni... En halua olla nainen. Jos naisena oleminen on tällasta ja sen kuuluu sattua näin, niin musta ei oo tähän.