Voiko tyhjyyteen eksyä?

Painajaiset tuntuu helpommin kestettävimmältä kuin hereillä olo. Heti kun silmäni avaan joudun havahtuun siihen todellisuuteen ett mä oon yhä täällä ja on jälleen uus päivä eessä. Uus päivä kärsittävänä, antaa elämän potkia päähän ja muistojen tulla todellisiksi. Mä en halua tätä, en halua tulla menneisyyden raatelemaksi. En enää. Mä oon sitkeä enkä helpolla oo tottunu antamaan periksi, mutt nyt mun täytyy se tehä. Shit happens...

Eilis ilta meni "Pahan" seurassa. Beijb kai yritti mun kans jutella, mutt ei siitä mitään tullu...mä kai siinä enemmän puhuin (lue: huusin). Puhuin kaikesta paskasta mitä sisällä on, kuinka väsyny oon. Kerroin etten halua olla sellainen ihminen jonka kans elämiseen tarvitaan tukea. Beijb ei sanonu mitään. Mitäpä siihen sanomaan. Mun pitää pysyä kaukana kaikista tää loppu aika. Mun pitää olla hiljaa ja huomaamaton.

Nyt mun olo on tyhjä, täysin tyhjä. Vähän aikaa sitten istuin olohuoneen kiikkutuolissa ja siinä keinutellessa mä kuulostelin tuntemuksia, tämän hetken mietteitä. Tajusin etten tunne mitään muuta kuin surua ja ikävää. Ja sellaset tunteet ei auta jaksamaan seuraavaan päivään eikä kannusta taistelemaan. Nuo tunteet on niin voimakkaita ett ne musertaa  ja tekee elämän näkymättömäksi. Mä en kykene näkemään ympärilläni mitään mistä saisin kiinni, ei turvaverkkoa, ei köyttä, ei ees pientä haurasta heinänkortta. Mä oon täydellisessä pimeydessä ja mua pelottaa. Mua pelottaa niin etten uskalla kurotella pimeyteen ja tunnustella etsien jotain josta saisin pidettyä kiinni edes hetken. Mä en uskalla! Ainoastaan yksi käsi näkyy tyhjyydestä, se odottaa niin kauan ett tartun siihen. Se haluaa viiä mut mukanaan.

Se houkuttaa niin, se lupaa ikuista turvaa ja lämpöä. Se lupaa huolehtia musta, aina. Se lupaa pitää musta niin lujasti kiinni etten mä koskaan enää kaadu, tipu tai eksy. Sen kanssa mun ei tarvi enää pelätä eikä olla yksin. Kukaan ei enää satuttaisi. Ei kukaan. Ikinä.

Musta tuntuu jo täysin turhalta kirjottaa tuntemuksiani tännekkään. Musta todella tuntuu ettei millään oo enää mitään väliä. Mä oon pahoillani mutt niin se on. Nyt kulutan vaan aikaa ja ootan seuraavaa tilaisuutta. Kun se tulee niin mä oon valmis. Mä tartun siihen ainoaan käteen joka on kärsivällisesti oottanu ja seisonu mun vierellä. Pian on mun aika. Mä odotan.