Annoin beijbelle tänään luvan puhua "musta ja mun elämästä" sen kaverille. Tarkotus siis olis ett beijbellä olis myös oma tukiverkkonsa, joku jolle voi puhua omista tuntemuksistaan ja jolta sais hieman taustatukea. Ymmärränhän mä ettei itsetuohoisen, dissosioivan traumapeikon kans eläminen oo helppoa ja beijbenkin olis hyvä saaha puhua joskus jollekkin. Puhuttiin asiasta ja sovittiin mitä tälle kaverille kerrotaan. Kyseessä on siis sama tyyppi jolle syntyi vauva vähän aikaa sitten, jolle beijb oli ostamassa lahjaa. Kerroin tapauksesta yhessä aiemmassa postauksessa. Käytiin eilen ostaan yhessä sille vauvalle pari lahjaa ja tänään tein sille kortinkin, halusin tehä. Mutt palataanpa aiheeseen, eli siihen ett annoin beijbelle luvan kertoa ystävälleen...kaikesta. Nyt sitten mulla on alaston olo, tuntuu etten mä oo turvassa enkä voi suojautua. Kai mä, tai mun mieli, reagoi asioiden kertomiseen näillä voimakkailla tunteilla. Pelkään. Harhamielen aikana mä en pysty luottaan ees beijbeen...miten mä sitt voin luottaa johonkin jota en ees tunne vaikka sillä on musta erittäin arkaa tietoa?! Pelottaa helkutisti.
Samaan aikaan musta tuntuu pahalta se, ett mun kans oleminen on jo niin haastavaa ett siihen tarvitaan tukea ja apua. Mun kans ei voi elää ilman apua! Ei oo arvokas ja tärkeä olo... Tuo on aika kamalan kuulosta, siis se ett mä ja mun ongelmat satuttaa kanssaeläjiä. En mä sellasta halua. "Paha" kuiskii mun korvaan "huomaatko, mähän sanoin ettei kukaan rakasta sua niin ku mä ja oo sun vierellä, ei kukaan kestä sua niin ku mä, mä en jätä sua, tartu mun käteen niin mennään pois.." Mä haluaisin niin ottaa sitä kädestä kii ja lähteä. Musta tuntuu kuin oisin vapaata riistaa, joku näyttelyeläin friikkisirkuksessa jota kaikki tuijjottaa...sitt ne koskee suhun, repii sun vaatteet ja tekevät susta alastoman...sitt ne sotkee sut...ja kaikki tuijjottaa...tuijjottaa...tuijjottaa... On pakko paeta...
Häpeä omasta itestäni kasvaa päivä päivältä. Mä haluaisin...mä haluaisin kans jotain. Mä haluaisin itelleni jotain, tuntea oikiasti olevani jotain. Mä haluan olla hyvä. Mä haluan olla joku jollekkin.
Sää oot jo joku jollekin, aika monellekin, hani. <3 Mun mielestä on aika itsestään selvää, että sun ja mun kans on rankkaa elää, koska meijän kokemukset ja oireet on rankkoja. Koitan ite suhteuttaa sitä sillain, että aattelen asiaa siltä kantilta, että jos mun honeyllä ois sama tilanne, ni miltä se itestä tuntuis ja miten ite sitä jaksais. Kyllä mää hakisin ittelleni apua ja tukea, jotta jaksaisin tukea mun rakasta.
VastaaPoistaKiitos <3 jossain pienessä nurkassa mun aivoissa mä ymmärrän, ett noinhan se menee ja kuuluukin mennä, mutt mä en sitten kuitenkaan täysin tajua sitä. Ihan outoa miks en itteni kohalla voi ajatella mitään sillain miten ne "oikiasti" on. :/
Poista