Mihin hyvä ja kaunis katosi?

Oon miettiny paljon ja kaikki alko eilisestä postauksesta kun etin vastausta siihen minkä kehun oon kuullut viimeksi. Sen kysymyksen kohalla mietin kauan ja meinasin jo vitsillä heittää, ett "telkkarissa Jutta kehu häälaihtujia kun ne oli päässy tavoitteeseen" mutt sitt halusin saaha kaivettua jonkun kehun joka koskis mua. Tuntu pahalta se, etten mä muistanu... Onneksi teijän kommenteista löyty pelastava apu ja sain jotain vastattua. Siinä aiheessa jäi joku mua vaivaamaan ja kai mä oon koko päivän yrittäny miettiä itestäni jotain hyvää, jotain joka oikiasti koskis mua ja kertois siitä millanen oon. Äsken sitt katoin telkkarista Pomo piilossa ja siinä lopussa pomo kehu alaisiaan kaikin mahollisin tavoin, niin siviili-ihmisinä kuin työntekijöinäki. Ja taas mä käänsin senkin itteeni ja aloin pohtimaan itteäni. Millanen mä oon...millasena muut mut näkee...mikä tekee musta just munlaisen...mitä hyvää (?!?) mä oon tehny... Ja ei helkutti mä tajusin kadottaneeni itteni ihan kokonaan. Mä en tiiä millanen mä oon! Tiiän olevani itsetuhoinen ja saatanan änkyrä harhapeikko, mutt mä haluaisin olla jotain muutakin kuin jotku diagnoosit. En halua sairauden määrittää mua ja mun persoonallisuutta, mutt en mä enää nää itteeni. Muodostan käsityksen omasta itestäni menneisyyden muistoilla ja harhamielen tarjoamilla ajatuksilla jotka ei kovin positiivisia oo. Mutt en mä juuri muuta tiiä...Oon hukannu kaiken. Mieli tarjoaa kaikkia mitä mulle on sanottu ja ne pyörii kehää uudelleen ja uudelleen, kaikki pahat sanat ei koskaan unohu. Mutt miks kaikki hyvä ja kaunis on kadonnu..?