Kateutta.

Hulluus on ollu huipussaan tänä päivänä. Eilen illalla kamppailin itteni kans siitä suostunko ottaan mirtazapiinin ja jättään rakkaan oxaminin koteloonsa kuten lääkäri oli ehottanu. Musta tuntu, ett jos sen ottaisin niin antaisin periksi jollekkin, ihan ku luovuttaisin enkä seisois omien ajatusteni kanssa. Ensin otin melatoniinit ja jatkoin kamppailua...lopulta luovutin ja otin mirtazapiinia 15mg. Kuulin ilkeää kuiskuttelua korvissani "vitun pelkuri...et uskaltanu tehä kuten ite halusit...luuseri...". Tunsin itteni just sellaseksi, pelkuriksi. Sain hilattua itteni sänkyyn ja jossain vaiheessa oon nukahtanu. Yön oon nukkunu, mutt unet oli mitä ihmeellisempiä ja tosi levottomia. Aamulla mieli oli mustaa...

Ahistus kasvo kasvomistaan ja koko ajan vajosin syvemmälle omaan pahuuteeni. "Paha" tuli valtaan, musta tuli hirviö.

Tapeltiin beijben kans... Mä hermostuin sille koska se hermostu mulle, se kai hermostuu siksi koskaa ei pysty ymmärtään kaikkea mitä mä selitän ja mä hermostun kun toinen ei ymmärrä enkä mä osaa selittää! Erittäin selkeetä!! Mutt siis mä koitin kovasti selittää miltä musta tuntuu ja miks oon raivoissani lääkärille ja omahoitajalle, miks mun on hankala nauttia elämästä, miks oon vittuuntunu koska kukaan ei ymmärrä, miks mun on hankala poistua kotoa ihmisten ilmoille, miks pelkään kaikkea, miks en pysty tuntemaan mitään muuta kuin tuskaa, mutt sitt hermostun ja kaaos on valmis. Mä ymmärrän sen ettei kukaan voi täysin tietää ja ymmärtää toisen tuntemuksia, ei tietenkään voi. Mutt se merkkais paljon jos toinen haluais ja yrittäis ymmärtää eikä koko ajan vaan patista keksimään jotain kivaa tekemistä, koska mä en keksi mitään helvetin kivaa!!! EN PYSTY SIIHEN! Kerroin beijbelle olevani niin pahassa umpikujassa etten koskaan aiemmin...ja sitt taas hermostuin kun se kysy ett "millasta apua sä sitten oikeen haluaisit". EN MITÄÄN!! Kai beijb tarkotti pelkkää hyvää ja haluais auttaa, mutt... en usko ett muhun tepsii enää mikään. Mun pitäis ite haluta parantua mutt miten mä voisin parantua kun en usko siihen. En usko terveeseen minään.

Tämän päivän oon ollu yksin ja miettiny asioita. Beijb lähti taas rallijuttuihinsa enkä tiiä millon tulee, menee kai huomiseen. Poika on ollu ja on yhä parhaan kaverinsa luona. Mulla on siis ollu kokonainen päivä aikaa levätä...ja miettiä. Pahin raivo on laantunu, mutt tilalle on tullu suru ja epätoivo. Kumpa osaisin selventää mistä nuo kaks tunnetta johtuu. Ainakin musta tuntuu ett oon tuottanu suuren pettymyksen kaikille, petin poikani koska en pystynytkään olemaan hyvä äiti, petin beijben koska en pystynytkään olemaan hyvä tyttäystävä/vaimo, petin vanhempani koska en pystynytkään olemaan hyvä ja kunnon tytär. Petin ystäväni koska en pystynytkään olemaan hyvä ystävä, tukemaan heitä ja pitämään yhteyttä. Petin kaikki kun en pystynytkään paranemaan enkä kestäny tätä elämää, totuutta ja huomista.

Mun mieli on paskana. Se on niin sekasin etten mä tunne itteeni enää. Mä en tiiä mihin suuntaan mun pitäis mennä, mä en nää eteeni enkä löydä ulospääsyä. Jokaisen päivän mä koen yhtä turhana kuin edellisenkin, en usko enää siihen muutokseen ett joskus huominen oliskin parempi.

Mielessä on paljon pyöriny myös artikkeli joka käsitteli eutanasiaa Belgiassa ja tässä tapauksessa eutanasia myönnettiin masennusta sairastavalle nuorelle naiselle. Laitan linkin aiheesta: 

http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2015070319967983_ul.shtml

Ensin jutun luettuani tulin iloseksi tytön puolesta, hän pääsisi vihdoin sinne minne oli kauan kaivannu. Toisaalta taas...vetää aika vakavaksi. Tytön lause : " Jos voisin valita, valitsisin elämän, mutta olen tehnyt jo kaiken mahdollisen ja epäonnistunut" pysäytti mut. Samaan aikaan mietin, ett onko tyttö todella kokeillut kaikkea ja haluaisin pelastaa hänet kun taas samaan aikaan olen kateellinen eutanasiasta. Sitten taas mietin ett ite mietin ihan samaa, uskon tehneeni kaiken mahollisen ja epäonnistunu ja mäkin haluan pois. Mutt miks mä en sais mennä pois jos tuo tyttökin saa? Lapsellista ajattelua, tiiän.