Se paha rikkoo kaiken, vie kaiken, tuhoaa kaiken.

Voi helvetin helvetti mua ja mun olemista. Eilen asiat meni jälleen niin ettei mulla olllu muuta vaihtoehtoa kuin paeta, lähtä ulos. Mun oli eilen tarkotus vierailla Katarooman luona, mutt ei onnistunu sekään. Ulkona kävelin ympäriinsä, oli ihan turta olo. Sammutin puhelimen, sillä mulla ei ollu kenellekkään asiaa, en halunnu kenelläkään olevan asiaa mulle. Jälleen kerran halusin pois, mutt tiesin ettei vielä olis sen aika. Oon päättäny ett täytyy jaksaa siihen asti ett mulla alkaa kesäloma jotta en joutuis "yllättäen" jäämään töistä pois ja ettei ne turhaan oottais mua työvuorooni johon en  koskaan tulis saapumaan. Kesäloman alkuun on kaks päivää...

Mun mieli on kokonaan hajonnu palasiksi ja oon entistä varmempi ett mua on monta. Tänäänkin on ollu nähtävissä kaks täysin eri tyyppiä...ne on toistensa vastakohtia ja niiden mieli ja jopa mun puhetyyli muuttuu silloin kumpi nyt sattuukin olemaan "päällä". Mä oon ihan ku palapeli, jokaisella palalla on oma tarinansa, oma persoonansa ja joskus toivon mukaan palaset löytää oman paikkansa jolloin niistä muodostuu...mä.

Tänään mä olin beijbee kohtaan aivan hirviö...aivan ku joku raivostunu olio joka repii ja raatelee jos vaan saa siihen mahollisuuden...Se tunne oli kamala, en pystynny hallitteen itteeni!! En yhtään! Sillon tuntu ett mun silmätkin leiskuu tulta, mun kädet on täynnä sähköä... Musta tuntuu, ett sillon mä en kykene näkemään maailma realistisesti, en uskomaan ihmisten puheita, enkä luottamaan kehenkään. Nään ja koen kaikki mun "vihollisina". Ainoa johon voin luottaa on mä ite...tai joku niistä mun eri tyypeistä. Enkä mä kyllä luota niihinkään, siks mun onkin pakko kuolla, jotta enää ei tarvis olla sekaisin. Mutt mä vihaan tällasta elämää! En mä halua elää tietäen ett lähes päivittäin satutan tai loukkaan muita, en mä halua laittaa ihmisiä itkemään. En mä halua elää niin. Ei tää oo sellasta elämää mitä halusin elää, ei ees lähelläkään. Enkä mä jaksa uskoa ett tästä mitään kunnon elämää tuliskaan. Musta on tullu hirviö.

 Mä en tiiä  mikä tänään sai aikaan sen ett muutuin pahaksi. Oon kyllä miettiny paljon tapahtumia ja yrittäny löytää jonkun tekijän joka pakottaa mun mielen vaihtamaan persoonaa. Mä en saa kii siitä tunteesta, en tiiä mitä sillon tapahtuu. Sen oon kuitenkin tajunnu, ett joka kerta musta tuntuu kuin aika loppuis. Tiiättekö sen tunteen kun kauhuleffoissa tyyppi yrittää juosta karkuun murhaajaa, mutta syystä tai toisesta hän ei pääse eteenpäin, ja murhaaja saavuttaa tyyppiä koko ajan, tulee lähemmäs ja lähemmäs ja paniikki kasvaa...yhä enemmän..lähemmäs... Just siltä musta tuntuu! Mun koko kroppa on silloin kuin sähköshokin saanu, on pakko satuttaa itteeni, on pakko pysyä liikkeessä.

Eniten mua harmittaa ja vituttaa tässä se etten mä voi purkaa näitä tunteita mihinkään, siis puhua ja tyhjentää mieli. Tympii, ett heti kun "oikiasti" tarvin terapiaa niin terapeutti on lomalla! Kaikki on lomalla. Mäki haluan lomalle...Onneks se tulee pian. Mä oon ilonen ett oon tehny tuollasia havaintoja itestäni, mutt toisaalta taas en olis halunnu löytää niitä sillä ne muuttaa mun käsitystä itestäni ja siitä millanen ihmisarvo mulla on. Mä nään itteni entistä enemmän (jos se vaan on mahollista) saastana. Tiiän ett mun pitäs pystyä hyväksymään itteni, menneisyyteni ja tunteeni, mutt tuollasia juttuja joita mä teen ja joka musta on tullu niin mä en halua hyväksyä. Kaikki ne ja mä on väärin. Enhän mä voi haluta yrittää parantua koska oon tehny vääryyksiä, ei mulla oo oikeutta parantua ja vaatia jotain parempaa!

Tämän päiväisen "räjähdyksen" jälkeen kun olin repiny beijben sydämen verille mä menin töihin. Puin työvaatteet ylle, laitoin henkilökortin rintapieleen, laitoin hiukset kii, otin huulikorun pois ja leimasin itteni sisään. Olin jälleen joku toinen; se erittäin itsevarma, ammattitaitoinen, aina niin iloinen ja hymyileväinen, ystävällinen työntekijä, valmiina kantamaan kortensa kekoon. Kukaan ei ikinä pystyis arvaamaan mitä olin tehny/sanonu vähän aikaa sitten ja mitä ajatuksia päässäni oli liikkunu. Kukaan ei ikinä pystyis kuvittelemaan missä maailmassa mä välillä elän. Mä osaan salata sen kaiken. Kukaan ei ikinä saa tietää.

 

 Loppuun haluan sanoa lämpimän kiitoksen eräälle ihanalle joka ei taida ymmärtää kuinka tärkeä mulle on ja kuinka suuria tekoja kykenee tekemään ihan vaan olemalla olemassa. Kiitos Katarooma <3