Show must go on.

Mä oon muutaman päivän koittanu keksiä mitä kirjotan. Asiaa olis niin paljon mutt mä en tiiä miten  saisin sen kaiken kerrottua. Tai onko se ees mahollista...tuskin.

Oon umpikujassa edelleen, mutt saamastani palautteesta johtuen en aio siitä puhua. Tämä kyseinen palaute tuli aika yllättävältä ihmiseltä ja lause satutti helvetisti! Se olis satuttanu jos oisin kuullu sen vihamieheltä, mutt se, ett kuulin sen suoraan ihmiseltä jota pidin ystävänä niin oli kyllä uus puukko selkään. Tästä johtuen en siis aio puhua itsemurhasta enää sanaakaan vaan jatkan näyttelemistä siihen asti kunnes musta ei enää mitään kuulu. Yhdessä postauksessa vasta kirjotin ett blogini todellakin on mun roskakori johon voin tyhjentää kaiken mun mielestä, siis aivan kaiken. Mutt ei. Niin kauan ku mä teen niin mä saan paskaa niskaan ja kerjään huomiota. Joten pidän suuni kiinni ja jatkan vaikenemista just siitä mistä ehkä olis kaikista aiheellisin kirjottaa.

No niinh, se siitä purkautumisesta. Mennääs eteenpäin.

Huomenna olis kontrolliaika mun omahoitajalle. Tasapainoilen sen asian kans, ett oonko mä rehellinen sille ja kerron kuinka "hyvin" mä voin, vai höpötänkö liirum laarumeita ympäripyöreesti. Tiiän etten mä voi hyvin ja ett lääkitykseen pitäs tehä muutoksia, mutt sitt mieleen tulee heti ett haluanko mä oikiasti asioihin puututtavan ja jatkaa taistelua, koska sitähän se kaikki tarkottas. Mä en todellakaan tiiä mitä tehä! Aiemmin mulle oli määrätty tarvittaviksi Oxaminia ja Mirtazapiinia, mutt viime aikoina mä oon menny eteenpäin just noiden tarvittavien avulla normilääkityksen lisäksi, eli tarvittavista lääkkeistä on tullu säännöllisiä. Tämä kaikki kertonee siis aika hyvin siitä mikä mun mielen tilanne on. Ja kaiken lisäksi vakauttamisryhmä on kesätauolla kuten eilisestä alkaen myös mun terapeuttikin. Hiton hyvä. Terapeutti kysy eilen, ett tarviiko sen olla musta huolissaan ja kauniisti hymyillen mä sain sen vakuuttuneeksi siitä ett mä odotan innolla kesälomaa ja kaikkea... Todellisuudessa mun sisällä oli pelkkää pelkoa. Pelkäsin itteäni jo valmiiksi, tiesin etten mä oota innolla yhtään mitään. Pelkään yhä. Pelkään sitä sairasta puolta itessäni.

 Kyllä välissä on ollu pari hyvääkin päivää, yks erittäin ihanakin pari tuntinen meren rannalla, mutt musta tuntuu ettei ne pysty enää pelastaan mua eikä ne saa näitä huonoja hetkiä yhtään kirkkaammiksi. Niistä on vaan tullu hyviä muistoja, mutt en mä koe elämällä olevan mulle mitään. Hetken mä yritin taas kerätä voimani ja olla kuten muut, mutt tänään kaikki jälleen meni rikki. En mä osannutkaan elää ja tulla toimeen. Tiiän kaikkien olevan jo niin väsyneitä ja kyllästyneitä mun sairastamiseen ja kaikkiin "tempauksiin". Mä itekkin oon. Hävettää niin saatanasti.