Mä pyydän, kuvittele.

En tiiä oonko hereillä vai unessa, samaa painajaista tää on koko ajan, jatkuvasti. Tuska repii mut hajalle enkä mä jaksa enää muuta kuin tuijottaa eteeni ja olla hiljaa. Mä annan elämän mennä eteenpäin ja ihmisten jatkaa kulkuaan. Jättäydyn elämän kyydistä ihan omasta tahdosta. En halua väkisin roikkua ihmisissä ja muistoissa, päästän kaikesta irti ja annan niiden mennä. "Hyvästi" mä kuiskaan niille ja kävelen pois.

Poika on mummulassa, mun äidin luona ja siellä on myös Hyvinkäältä tulleet isovanhemmat. Mä en oo siellä. Äitini vuoksi en voi sinne mennä, mä en kuulu sinne. Tunnen siitä suurta surua...käyn kai läpi jotain lopullista surutyötä menneestä perheestäni. Samalla mä oon kuitenkin ilonen poikani puolesta ett hänellä on yhä paikka mihin mennä ja rakastavia iso- ja isoisovanhempia. Se merkitsee todella paljon enkä haluais ikinä viiä pojaltani pois niitä kullanarvoisia hetkiä mummuni ja pappani kanssa joita itekkin lapsena sain viettää. Ainoat harvat onnelliset muistot lapsuudesta vietin just mummuni ja pappani kanssa, tiiän siis kuinka tärkeitä  ne voi pienelle olla.

Poika meni mummulaan jo eilen ja uskoakseni on siellä vielä pari/muutaman yön. Väsyny mieleni alko heti kehittelemään suunnitelmia ja kuiskaili pääni sisällä "no niin, nyt on sen aika...tässä on se tilaisuus, ei töihin menoa ja poikakin turvallisesti muualla...anna mennä nyt..." Yön yritin nukkua, mutt se oli vain ahistavia painajaisia jatkuvalla syötöllä. Mä en todellakaan tiiä kumpi on kamalampaa; olla hereillä vai nukkua. Kuten alussa kirjotin niin niissä ei oo paljoa eroa. Mä en ees uskalla mennä nukkumaan! Kaikki lävähtää suoraan tajuntaan ja mielikuvat tulee tosiksi sulkiessani silmät. Kaikki muistot, kokemukset, tuska ja paha olo on just siinä, iholla.

Mä oon taistellu jo kauan, rukoillu paranemista ja anteeksiantoa. Nyt, kaiken tuon jälkeen mä joudun sanomaan etten mä enää pyydä mitään, en jaksa ottaa vastaan mitään. Oon jo niin turta etten usko millään olevan niin suurta merkitystä ett jaksaisin jatkaa tätä sotaa eteenpäin. Koko sydämestäni mä voin vaan sanoo ett jos mä väsyn, niin oon pahoillani kaikesta. Musta ei pitäny tulla tämmöstä enkä  mä koskaan halunnu satuttaa ketään. Tiiän nyt kuinka paljon pahaa mä oon tehny ja kaiken niiden jälkeen mä en voi jäähä tänne. Ei mulla oo keinoja ratkasta näitä ongelmia, ei mitään ongelmia. Mä halusin vaan elää ja olla kuten muut. Siihen olis tarvittu paljon enemmän jotain. Jotain sellasta mitä mulla ei oo. Mun menneisyys on muutanu mua niin paljon etten mä usko tulevani koskaan "ihmiseksi" ja mun oireilu alkaa jo vaikuttamaan muidenkin elämään. Mä tunnen itteni mädäntyneeksi ongelmajätteeksi joka täytyy tuhota ja saaha näkymättömäksi. Ei oo muuta ratkasua.

Tiiän sun ajattelevan etten mä sais luovuttaa, kiitos siitä. Mutt mä pyydän, ett hetken kuvittelisit miltä tuntuis elää täydessä pimeydessä, jossa hiljaisuus on niin voimakasta ett se repii sun korvia, jossa tuska ja kipu on niin raatelevaa ettet kykene edes huutamaan ulos sitä kauhua vaan kaikki purkautuu epätoivon itkuna sisällä omassa mielessäsi, suusi on muurautunu umpeen etkä kykene huutamaan apua, et mitään muuta kuin mumisemaan. Pyydän sua kuvittelemaan pahimmat pelkosi toistuvan uudelleen ja uudelleen...ja vielä kerran...ja vielä...ja vielä. Haluaisitko tuntea ne kaikki todellisina koko kehossasi, jopa niin voimakkaina ettet tunne vartaloas enää omanasi vaan haluat leikata kaiken vieraan pois, haluat tarttua puukkoon ja viiltää, tehdä tuskalle ulospääsyreittejä. Miltä tuntuisi vihata ja halveksia omaa itteään, omaa mieltä ja kehoa? Mitä luulet miltä tuntuisi elää noin? En pyydä sua vastaamaan, mutt oo kiltti ja mieti sitä ihan kunnolla. Mieti myös, ett kauan jakaisit tuolla tavalla ja tuollaista elämää.

Isä soitti mulle päivällä ja se itki. Sitt mä itkin. Isä käski mua sinnittelemään ja sano, ett aina voi ja pitää soittaa sille tai laittaa viestiä jos tarvii apua, ihan millasta apua vaan. Ynisin itkun sekaisesti vastaukseksi jotain. Tiesin kuitenkin etten koskaan soittaisi. Tiiän kuulostavani kamalalta ja kiittämättömältä, mutt nuo sanat ois voinu muuttaa asioita jos oisin kuullu ne vuosia ja vuosia sitten, sillon ku oisin tarvinnu aikuisen huolenpitoa. Kyllä musta tuntuu pahalta huomatessani kuinka syvällä oon omassa pahassa olossani kun isän sanat ei pysty mua pelastamaan. Kai mä olin jo niin tottunu kasvamaan ja pärjäämään ilman vanhempia, ilman neuvoja ja turvallista syliä. Nyt mä en enää pärjää mutt en myöskään osaa ottaa tukea vastaan... Koko päivän mä oon miettiny kaiken lopettamista ja se ajatus tuo mulle rauhaa. Koko päivän oon miettiny miltä vyö tuntuisi puristuneena kaulan ympärillä. Sitä on mun päivä ollu enkä usko huomisen tekevän poikkeusta.

Mä tiiän tuottavan pettymyksen kaikille, mutt sitähän mä oon useiden ihmisten sanomisten mukaan tehny jo aiemmin joten sehän ei tulis muuttumaan mihinkään. Jos olis joku ratkasu tai keino joka poistais mun pahan olon ja pelot sekä takais sen ett jonain päivänä kaikki olis paremmin niin mä haluaisin kuulla sen. Rehellisesti sanottuna mä en kuitenkaan usko sellasta keinoa olevan. En pysty uskomaan huomisen tai ens viikon tarjoavan mulle mitään sellasta mikä olis sen kattomisen arvonen. Ei sellasta ookkaan. Kyllä mä oon surullinen ett elämäni piti mennä näitä reittejä ja lopulta tulla umpikujaan. Mä kai halusin välillä kyetä tuntemaan jotain hyvääkin. Mutt ne tunteet on tainnu poistua musta kokonaan, mun aivot ei kai enää havannoi positiivia asioita. En taijja enää osata nauraa, iloita, nauttia...elää.