Miten olis osastohoito?

Puhelu psykiatrian päivystykseen klo. 19.10.

Sairaanhoitaja: Psykiatrian päivystys, sairaanhoitaja H****  ******.
Mä: Tuota, soitan teille kun *itkuun purskahtaminen ja pitkä hiljaisuus* Mustä tuntuu etten mä tuu toimeen itteni kans, tarttisin apua.
Sairaanhoitaja: Aivan, onko teillä ollut tai onko nyt hoitosuhdetta mielenterveystoimistoon?
Mä: On, nykyään käyn vain kontrollikäynneillä T**** ******** luona. Kävin viimeksi jotain kolme viikkoa sitten ja sillon lisättiin yötä vasten mirtazapiini. Sillon jo puhuttiin mun voinnin huononemisesta.
Sairaanhoitaja: Niin, aivan, täällä lukeekin tuosta. Onko nyt tilanne minkälainen, että tarvitsisitteko osastohoitoa vai pärjäisittekö yön yli ja tulisitte huomenna mielenterveystoimiston päivystykseen? Meillä kun sunnuntaisin päivystysaika täällä MTT:ssä loppuu klo 20:00 niin tänne ei enää tänään kerkeä, joten siinä tapauksessa pitäisi mennä yhteispäivystyksen kautta.
Mä: *itkua* Tilanne on menny jo aika pahaksi. Pari viime viikkoa on ollu tosi raskaita ja oon useamman kerran ollu päätymässä tappamaan itteni *lisää itkua* ja musta tuntuu etten mä pärjää enää.
Sairaanhoitaja: Kyllä minä suosittelen että menisitte sinne yhteispäivystykseen jossa lääkäri voi tarvittaessa kirjoittaa lähtetteen osastohoitoon.
Mä: *itkun sekaista yninää*
Sairaanhoitaja: Siellä tietenkin menee oma aikansa niin kannattaa ottaa vaikka lukemista mukaan.
Mä: Joo, mä meen sinne, parempi se niin on etten jää tänne yksin.
Sairaanhoitaja: Niin se kannattaa. Siellä hoitajat ja lääkäri sitten keskustelevat ja miettivät jatkoa, niin mene ihan kaikessa rauhassa ja tosiaan ajan kanssa. Yksin ei missään nimessä saa jäädä ja siellä he osaavat sitten sinua auttaa.

Sitten loppuun kuuluvat "Heippa heit ja kiitos näkemiin" ja linja kiinni. Lenkitin pikaisesti koirat. Pakkasin laukkuun kirjan (kuka jaksaa lukea sillon ku haluat päättää päiväs?) mutt kiltisti tein niin. Ettiin rahaa bussimatkaa varten, sillä ajokorttiahan mulla ei oo. Sammutin valot ja rapsutin pikaisesti vanhempaa koiraa korvan takaa. Lähdin ulos. Kävelin robottimaisesti pysäkille ja aloin miettiin ett mitenköhän bussit mahtaa kulkea näin sunnuntai-iltaisin... Menin pysäkille oottamaan. Seisoin ja mietin mitä olin tekemässä. Sairaanhoitajan sanat pitkästä odottamisesta kaiku mun korvissa...mietin, ett jaksoinko mä ihan oikiasti lähteä yksin istumaan johonkin yleiseen päivystykseen jossa odotusajat on muutenkin tosi pitkät ja mä en usko ett tällaset itsetuhoiset potilaat on kärkipäätä kiireellisyysjonossa. Sitt alko pelottaan...Haluaisinko mennä yksin kaiken sen ihmisvilinän keskelle ja odottaa vuoroani päästä arvioitavaksi tarvinko apua heti vai pärjäänkö vielä ilman. Seisoin paikallani ja ootin. Vielä hetken. Autoa ei näkynyt... ja sitt mä lähin pois. Kävelin takas kotiin. Ja tässä mä nyt istun...

Mun mieli ei anna mulle hetkeäkään rauhaa, se sättii taukoamatta! Mä oon koko ajan ylivirittyny, kireä ja totinen. Kaikki mun voimat menee kasassa pysymiseen ja pienikin ristiriita saa mut totaalisesti pois tolaltaan ja välittömästi kuulen kiljumista mun korvissa "NO NIIN, TAPA NYT JO ITTES!! NÄYTÄ KAIKILLE ETTET SÄ TARVI KETÄÄN!! TAPA, TAPA, ELÄ OO LUUSERI! TAPATAPATAPATAPA!!!" Ei siinä tilanteessa paljoa muuta pysty ku...hmm...eipä mitään muuta ku luovuttaa. Luovuttaminen on ainoa mitä siinä hetkessä pystyy ajattelemaan! Musta tuntuu ett niissä hetkissä mun sisällä on joku joka mua liikuttelee. Vaikka mun mieli yrittäis kuiskia väliin, ett poika tarvii äitiään ja ett oon hänelle tärkeä niin keho vaan jatkaa omaa juttuaan, kerää kamat ja laittaa mut kuristaan itteni. Musta tuntuu, ja oon erittäin varma siitä, ett jonain päivänä mä en voi enää laittaa vastaan. Oon jo tuntenu pitkän kuivini kaulan ympärillä toinen pää sidottuna saunan lauteisiin (tätini mies lähti sillä keinolla). Vielä tänään mä voitin, mutt entä ens kerralla..?

Kun lähin kävelemään pysäkiltä kotiin lupasin itelleni, ett soitan huomenna päiväsaikaan uudelleen MTT:N päivystykseen, jotta kuitenkin saisin jotain apua joutumatta yhteispäivystykseen kaikkien tuijoteltavaksi kun yksin itken silmäni päästä. Kai mua alko myös pelottaan se, ettei ne jaksa kohdata ammatillisesti tällasta itsetuhoista rääpälettä vaan tokasevat kylmästi jotain asiatonta. Mä kun oon helkutin arka sellasille... Mä pelkään hoidonkin suhteen tulevani torjutuksi aivan kuten muissakin asioissa. Pelkäsin etten oo tarpeeksi sairas, etten tarvi apua ja sitt nolostun ja saan hävetä itteeni. Mua ei myöskään houkuttanu istua bussissa jotain 45 min. itkien ja nenääni pyyhkien, sillä me asutaan just toisella puolen kaupunkia missä sairaalan yhteispäivystys on. Kyytiä en uskaltanu keneltäkään pyytää...en kehannu. Anteeksi. Mulle on sanottu ehkä liian monta kertaa ett oon vaan huomionkipeä, joten se kai esti mua pyytämään pientä palvelusta.

Tämä on siis tilanne tänään. Mun sisälle sattuu ja tuntuu kuin mun mieli olis runneltu läpikotaisin. Tiiän taas aiheuttaneeni paljon huolta ja mielipahaa, etenkin beijbelle. Mä kadun kaikkea.

Nyt mun mielessä pyörii ajatus siitä, ett onko tää kaikki tuska ja kärsimys sen taistelun arvoista..? Mä oon huomionkipeä, kylmä ja tunteeton, paha, huora.