Eilen yritin kovasti olla ilonen ja reipas, mutt tunsin koko ajan jonkun kiristävän mun mieltä. Mua hermostutti joku josta en saanu otetta. Laitoin meikit naamaan jotta tuntisin edes hiukan enemmän (tai näyttäisin) olevani hengissä. Illalla kävin lenkillä ja koitin nauttia juoksemisesta kuten ennen, tein kunnolla lihaskuntoakin, mutt ei. Mikään ei tuntunu miltään. Tunsin vain sen kiristävän tunteen mieleni ympärillä, se ei jättäny mua rauhaan.Yleensä treeni, mitä kovempi sen parempi, tekee mun voinnin vähän siedettävämmäksi. Tällä kertaa sekään ei onnistunu. En tuntenu mitään muuta kuin...jotain.
Loppuilta meni sitten täysin jossain harmaassa sumussa. Tein pojalle iltapalaa, katottiin telkkaria ja lopulta pojan mennessä peiton alle mun kyyneleet alko valumaan. Sohvan kulmassa maatessa näin sivuikkunasta taivaalle joka oli värjääntyny haalean violetiksi jossa oli hivenen oranssia. Kaunis iltataivas. Taivaalle katsoessa päässä pyöri vaan yks lause; mä haluan pois. Tunsin suurta surua kaikesta mitä oon menettäny ja mitä joutuisin hyvästelemään. Mun sydän oli repeämässä ikävästä. Yölääkkeiden alkaessa vaikuttamaan sain itteni vähän rauhallisemmaksi jotta pystyin menemään makuuhuoneeseen ja sänkyyn. Ahistus oli kuitenkin yhä läsnä.
Yö meni painajaisten kanssa. Unessa beijb jätti mut koska olin liian sairas...sitt tappelin joitain pahiksia vastaan jossain isossa sairaalassa, yritin saaha itteäni hoitoon mutta pahisten ja sokkeloisen rakennuksen vuoksi eksyin aina uudelleen enkä koskaan päässy hoitoon. Kaikki pahikset anto mulle puukkoja ja köysiä, ne käski mua tappamaan itteni sillä en ansaitsisi hoitoa. Lopulta beijbkin ilmesty pahiksien joukkoon ja sano mun olevan hulluuden lisäksi vielä liian ruma joten ei voi mun kans enää olla. Mä yritin soittaa apua itelleni, mutt beijb nappas mun kännykän pois ja heitti sen tuleen. Romahdin polvilleni ja pahikset huusi "
Kattokaa kuin surkea tapaus, saatanan säälittävä, hyppää kännykkäs perässä sinne mihin kuulut, hyi vittu kun sä oot ruma!!!" Mä olin polvillani ja itkin. Peitin käsilläni kasvot jotka peitty kyynelistä. Lopulta beijb ja pahikset raahas mut tuleen...unessa kuulin kuinka tirisin liekeissä ja vaikersin. Siihen mä sitt heräsin, ilosena valmiina uuteen päivään...
Kannattaa tuosta pelostakin sanoa bejbelle suoraan. En tiedä, myöntääkö sun hereillä oleva mieli sitä, mutta ilmeisesti kuitenkin pelkäät yksin jäämistä. Mikä on ihan ymmärrettävää, itsekin samaa pyöritelleenä voin todeta. Minkä itse oon kokenut tehokkaana, niin sen, että voi koska tahansa kysyä toiselta, että "ethän sä aio jättää mua", tai "haluatko sä erota", ja niin monta kertaa kun vain tarvitsee, toinen vastaa niihin samoihin kysymyksiin, että ei aio hylätä ja haluaa olla mun kanssa. Oon ite päässyt tarpeeksi monta kertaa jankkaamalla jo siihen pisteeseen, että yleensä tajuan älyllisesti pelkoni olevan turha, vaikka tunnepuoli onkin ihan tosissaan pelon kanssa. Sitten vaan taas keskustellaan avokin kanssa siitä, että koska se aikoo mut jättää, ja "en mä aio sua jättää" niin kauan kunnes tunnepuolikin uskoo. :)
VastaaPoistaToivottavasti tästä olisi edes vähän apua!
Kyllä beijb tietää mun peloista yksinäämisen ja hylätyksitulemisen suhteen, onneksi. Mä en vaan enää haluais tuottaa enempää lisäharmia ongelmillani sillä tuntuu etten mä enää mitään muuta olekaan kuin sairautta ja harhoja. Mä siis salaan tai pidän omana tietona kaikki pahat ajatukset ja pelot joita nykyään ilmenee, tai sitt mä kirjotan ne tänne blogiin. Ehkä mä häpeän itteeni jo niin paljon ett se laittaa mut "salailemaan". Kyllä me aikanaan ollaan käyty usiampikin tuollanen kuvaamasi keskustelu ja ne kyllä rauhotti mieltä hetkeksi.
Poista